Matkalla Göttingenistä Hardegseniin.Tovi on vierähtänyt siitä kun viimeksi olen tänne jotain raapustanut. Ehkä siksi, että alunperin tarkoitus oli kirjoittaa blogiin sukulaisille kuulumisensa maailmalta ja maailmalla ei hirveästi ole viime aikoina tullut pyörittyä. Kesä on vain mennyt niin vaudilla ettei omia ajatuksiaan ole hirveästi ennättänyt työstämään. Tuntuu, että joka viikko on ollut joko kiipeilyreissua, polttareita, häitä tai muuta pööpöilyä, eli töitä. Helteet ovat takanpäin ja onneksi piristävät sateet ovat saaneet taas nurmikot vihertämään.
Oikeastaan viimeiset 1,5 kk on mennyt kaiken muun kuin kiipeilyn parissa. Osaltaan tilanteeseen vaikutti helteet, jotka tekivät kiipeilemisestä ja kaikesta muustakin urheilusta paitsi uimisesta ja rantalentopallosta epämiellyttävää. Motivaatio on ollut hieman hakusessa sen jälkeen kun tein hieman lähempää tuttavuutta kiven kanssa, onneksi oli pehmeä yksilö. Hyppäsin hevosen selkään melko nopeasti mutta ei kiipeily tuntunut enää samalta. Luotto oli hävinnyt. Sitä kävi taas jossain syvällä mistä on hyvä lähteä taas luovimaan ylöspäin. Sinänsä kumma, koska edelliset pari viikkoa tuntui siltä, että olisin voinut kiivetä mitä vain. Ja sainkin tavoitteeni kiivettyä. Suomessa ja ulkomailla on muutenkin tapahtunut aivan liikaa onnettomuuksia tänä kesänä, joten välillä on pakko kysyä itseltään, että onko tässä mitään järkeä? Kalliota tai vuoria ei voi hallita ja kaikki on mahdollista.
Saksassa olisi ollut mahdollisuus käydä samoissa maisemissa kiipeilemässä kuin missä elokuva Sharp End on kuvattu. Sharp End. Jos ette tiedä leffaa niin koittakaa haalia käsiinne. Saksassa on ainutlaatuinen alue missä on tuhansittain hiekkakivitorneja. Alue jatkuu osaksi myös Tsekkien puolelle asti. Paalit saattavat olla jopa 100 metriä korkeita. Alueilla on myös paljon niin sanottuja massiiveja (näiden päälle pääsee kävelemällä kun kiertää seinämän takaa eli mitä Suomessakin on) ja sitten torneja. Saksan puolella massiiveilla ei saa kiipeillä, tsekeissä saa. Tämä on puhtaasti kiipeilyeettinen juttu. Saksassa ajatellaan niin, että jos huipulle pääsee kiertämällä niin miksi sitten kiivetä vaikeimman kautta? Loogista. Tsekeissä tätä ohjetta ei ole ja "normaaleille" hiekkakivikalliolle on pultattu reittejä. Tosin se olisi turha kiivetä massiiveilla, koska torneja on tuhansia ja reittejä per torni on ainakin viisi...eli ei kiipeeminen kesken lopu. Hassuinta aluella on se, että siellä ei saa käyttää mankkaa, pultteja eikä mitään metallisia varmistusvälineitä. Hiekkakivi on niin haurasta, ettei se kestäisi tälläistä kulutusta. Muutamilla reiteillä saattaa olla metallilenkkejä joihin voi jonkun jatkon heittää. Mutta..hulluinta on, että paalit voi olla 100 m korkeita, reitillä ei välttämättä ole kunnon varmistupistettä ja väli pisteillä voi olla 20m. Ja miten siellä varmistetaan kiipeilijä? Kiipeilyköydestä tai prusik-narusta tehdyillä solmuilla! Niitä vain halkeemaan, jatko kiinni ja eteenpäin. Ei kovin miellyttävän kuuloista näin Suomisporttiin tottuneelle. Kiipeily on siellä täysin menttaalista: varmistuksiin ei voi luottaa ja kiipeily on lähinnä kitkakiipeilyä. Kiitän vielä tänäkin päivänä että tuona aamuna satoi kun olisi pitänyt lähteä kiipeemään. Hiekkakivellä ei saa kiivetä 24 tuntiin jos on satanut. Se on muuten vaarallisen liukasta. Kun kävimme kävelemässä seudulla ja ihmettelemässä reittejä niin sen sai huomata itse: kiveä pystyi kovertamaan sormin. Mut joku vika niillä tyypeillä täytyy päässä olla..
Tällä viikolla sain kuitenkin taas muistutuksen siitä miksi laji vei mukanaan. Sitä oloa mikä jää kiipeilyn jälkeen ei vain voi muualta saada. Kuntokeitaalla vietetyn parituntisen jälkeen ei haitannut vaikka ulkona satoi kaatamalla, ei vesisadetta edes huomannut. Kroppaa kivisti joka paikkaan, koska 6 viikkoon en juuri ollut kiipeilyä harrastanut. Mutta se oli hienoa. Ja tässä on kesää jäljellä vielä monta kuukautta ja parhaat kelit on vasta edessäpäin. Jospa sitä vielä ennättäsi kuntoon ja saisi kiipeilyleffaa Pohjois-Karjalasta aikaiseksi. Kiipeilijöille on myös tulossa uudet paidat ja sivut, katsotaan miten niiden projektien kanssa käy.
Kesällä on kuitenkin jossain tullut käytyä ja tässä joitain otoksia matkan varrelta.
Hyvää loppukesää kaikille!
Kräpsy Ilosaaressa. Ai kuka Kräpsy on? Kannattaa katsoa profiili Facebookista:)
Päästiin nettiin..mutta laittaisiko Jenni meidät myös sivuilleen?:)Karjalaisen kohdalla sensuuri taisi iskeä.
Saksassa häävieraana, Teme esittelee paikkaa. Linnassa naimisiin. Komiaa oli. Tuo harmaa mikälie auto ei ole minun..
Linnan tyyppausta. Olihan siellä sormiin käyvät poketit. Onnea Turkuun vielä kerran!
