Kiipeilyblogikyselyn tulokset

"Hauska kysely!"

Oho!

Jostain muistin syövereistä pulpahti esiin ajatus.

Ja ei mikä tahansa.

Minähän olin joskus tehnyt pienen kyselyn blogissani!

Ja jos totta puhutaan, tämä on ollut mielessä useammin kuin kerran, ja nyt, kohta vuoden vaihtuessa, ehkä nämä tulokset on ihan hyvä saattaa sinun(kin) tietoosi.

Onpas aika vierähtänyt totta tosiaan. Kyselyn järjestin välillä 27.2. - 12.3.2016.

Sen jälkeen on tapahtunut jo paljon: pääsin paiskaamaan kättä muun muassa Daniel Woodsin, Jimmy Webbin ja Dave Grahamin kanssa, kiipesin ensimmäisen 7c reittini ja olen ollut terveenä pitkästä aikaa (kop kop).

No mutta. Tässäpä yhteenveto pienestä kyselystäni.

Lähetyssoppa joka toimii!

Nyt olen tainnut löytää yksinkertaisen keinon, millä kiipeily kulkee.

En tiedä mikä siinä on, mutta toisina päivinä kiipeily kulkee ja toisina (yleensä) ei ollenkaan.

Ja silloin kun kiipeily kulkee, syitä siihen koittaa löytää tai keksiä mistä vain. Esimerkiksi jos edellisenä iltana oli syönyt maksalaatikkoa, niin sen on täytynyt olla se syy.

Joskus jostain muistan kuulleeni, että jääkiekossa NHL-joukkueet ovat hyvin taikauskoisia. Heille muodostuu varsinkin playoff pelien aikaan tiukat rutiinit sen suhteen, mitä tehdään ennen peliä.

Jos edellinen peli oli voitettu sillä, että jokainen pelaaja oli puskenut maalivahdin kypärää omallaan ennen jäälle menoa, niin oli satavarma, että niin tehtiin jatkossakin.

No tässä on ehkä vähän samaa ideaa.

Tekniikkakurssin jälkipuintia

”Olisiko tämä kurssi pitänyt nimetä Kiipeilyn voima -kurssiksi?”

Näin naureskelin kun katsoin osallistujalistaa ja kävimme lauantaina 15.10.2016 läpi asioita, miksi tekniikkakurssille oli tultu. Vahvana stereotypiana elää edelleen käsitys siitä, että naiset ovat parempia tekniikassa ja miehet taas ovat vahvempia. Tämä ei tietysti pidä paikkaansa.

Kiipeilytekniikka nimittäin tuo myös eräänlaista kiipeilyvoimaa.

Kun osaa käyttää esimerkiksi momentumia hyväkseen, painopisteestä tulee kaveri eikä kiusantekijä, joka yrittää repiä sinua koko ajan pois seinältä. Samalla kiipeilystä tulee vaivattomampaa, taloudellisempaa ja nopeampaa.

Jalan pivotoinnista puhumattakaan. Tai eri tekniikoista, joilla ladonovi-ilmiö saadaan torpattua tehokkaasti.

Tulipa kurssilla jopa esitettyä yksi tapa käyttää ”vapaata” jalkaa, joka oli kurssilaisille ihan vieras.

Kiipeilytekniikkakurssi Joensuun Palloilukeitaalla 15.10.2016

Istuipa kerran härkä pellon laidalla, tuumaili ja mylvi tällä tavalla: ”Oispa mulla järki kuin pienellä kirpulla, ettei tarttis aina jyllätä voimalla.”

– Kansanlaulusta Kirppu ja härkä 

Hienoa! 

Nyt loppuu se seinien potkiminen :)

Olet päättänyt panostaa kiipeilytekniikkaan ENNEN kuin pääset jylläämään voimalla. Tosin jos olet jo niin vahva, että jalat ovat vain tiellä, niin kannattaa muistella laulua Kirpusta ja härästä. 

Mikä mielestäsi on kiipeilyn idea? 

Kiipeilyn treenaus - 10+ vinkkiä sormilautaharjoitteluun + testi jonka voit tehdä itse

”Treenaa liikettä, älä lihaksia.” 

Tämä pätee kiipeilyyn enemmän kuin hyvin.

Vaikka seinäkiipeily treenaa lihaksia, joista ei ole ennen ollut tietoinenkaan, sormivoima on usein se tekijä, joka ratkaisee, pääseekö reitin vai ei.

Sormilautaharjoittelua voi miettiä kiipeilyn oheisharjoitteluksi siinä vaiheessa kun AKTIIVISTA kiipeilyä on takana muutama vuosi.

Eva López puhuu jopa viidestä vuodesta.

Joten ihan heti ei tarvitse ottaa otelautaharjoittelua treeniohjelmaan mukaan. Parasta on vain kiipeillä.

Asia tuli ilmi myös KO1-kurssilla.

Voisi jopa puhua tietynlaisesta "kiipeilyn kaavasta".

5 vinkkiä aloittelijoille, joilla vältät nolot kiipeilytilanteet

Kiipeilystä menee helposti sekaisin. 

Kiipeilyssä, kuten monessa muussakin lajissa, on erilaisia kirjoittamattomia sääntöjä tai ohjeita, jotka eivät välttämättä heti ole aloittelevalle kiipeilijöille tuttuja ja jotka usein tulevat ilmi muiden kertomana.

Ja joita ”rikkomalla” saatat kuulla asiasta. Pitkään.

Pidempäänkin harrastanut voi saattaa itsensä ehkä jopa hieman epämukavaan sosiaaliseen tilanteeseen, jos nämä ohjeet unohtuvat mielestä hetkeksi hetken huumassa.

Tässä muutama vinkki, joiden avulla vältät pahimmat kanssakiipeilijöiden kummastuneet katseet.

1. Älä kerro betaa*

Okei. Tämä ei ehkä heti aloittelevia kiipeilijöitä koske, mutta usein hyvä fiilis vie mennessään, ja kun tovin taisteltuaan on saanut itselle vaikean tuntuisen reitin kiivettyä, oman betan haluaisi huutaa koko maailmalle.

Tässä kohtaa kannattaa vetää kerran henkeä.

Hallissa tai kalliolla voi olla joku, joka haluaisi koittaa jopa onsightata kyseisen reitin. Se tarkoittaa reitin kiipeämistä ilman etukäteistietoa reitistä. Jo maininta ”kruxi on kolmannella pultilla” pilaa tämän mahdollisuuden, jos saittaamisen etiikkaa tulkitsee tiukimman mukaan (siksi reittikuvaukset omissa kommenteissa 27cragsissa kannattaa ehkä jättää pois, vai mitä olette mieltä?)

Joskus liian innokas neuvojen huutaminen voi vain ärsyttää toista.

Reitti voi nimittäin olla sellainen, jota on säästetty vuosien ja vuosien ajan saittaamista varten, ja yksi tokaisusi saattaa romuttaa sen haaveen.

Joten on kohteliasta kysyä ensiksi toiselta, haluaako hän neuvoa reitille.

"Yleensä reittien ratkaisu yhdessä on mitä hauskinta, ja yksi oleellisin asia kiipeilyssä, joten tällaista yhteistoimintaa Ketunhäntä mankassa kyllä suosittelee."

2. Harjaa reitti

Tämä toimii niin sisällä kuin ulkonakin. Ainakin suosituimmilla köysireiteillä tahtoo otteet täyttyä mankasta, ja jos niitä pyyhkäisee vähän alas tullessaan, seuraavalla on kivempi kiivetä.

Ulkona tämä korostuu siinä vaiheessa, kun kiviin piirtelee tikkimerkkejä. Ne nyt ainakin olisi hyvä harjata pois, jottei kivi näyttäisi ihan rumalta ulkopuolisten silmissä. Tämä voi myös maanomistajaa kauhistuttaa, jos kivet ovat viivoja täynnä.

Sama juttu, jos otteet pöllyyttää täyteen mankkaa. Sitä paitsi, se ei ainakaan otteiden kitkaa paranna, että niissä on kestomankka säilynyt talven yli…

Köysireiteille on myös joskus mukava merkata tärkeät jalkaotteet valmiiksi, joten niistä on hyvä harjata omat merkit pois.

Täytyy myöntää, ettei tätä aina itse muista tehdä, mutta tätä nykyä asiaan on kiinnittänyt vähän enemmän huomiota. Varsinkin silloin kun reitti ei ole sattunut menemään.

3. Muista kieli

Keskellä metsää, yksin tai kaverin kanssa, karjaisut ja maanittelut voivat olla ihan ok.

Mutta usein tämä ei ole tilanne. Kalliolla tai hallissa voi olla lapsia, jotka imevät vaikutteita vanhemmilta sienen lailla.

Ja voi olla kohteliasta tuolloin jättää ne pahimmat ärräpäät sanomatta, vaikka kuinka harmittaisi.

Samoin kallioilla äänet kantautuvat helposti kauas, varsinkin paikoissa jotka ovat lammen tai järven rannalla, ja vierellä olevat mökkeilijät eivät välttämättä kovin kauaa jaksa kuunnella huutoa.

Tästä sitten rapsahtaa helposti ongelmia kalliolle pääsyn suhteen.

Joten kieli on hyvä pitää kurissa, vaikka liikaa itsesensuuria on hyvä välttää. Kiipeilyssä on kyse tunteista, joten karjaisut kuuluvat lajiin ehdottomasti. Etenkin kovia muuveja tehtäessä se voi joskus olla erona onnistumisen ja epäonnistumisen välillä.

4. Katso minne parkkeeraat

27cragissa on usein mainittu, jos sektorilla on jotain huomioitavaa accessin suhteen. Esimerkiksi sovittua parkkipaikkaa on syytä käyttää ja tietä ei saa blokata.

Kiipeily-lehdestä** löytyy myös viimeisin tieto esimerkiksi kiipeilykielloista joillain alueilla.

Facebookin SKIL Access -ryhmästä on myös syytä käydä tykkäämässä.

Ja kalliolle mennään sovittua reittiä pitkin, ei esimerkiksi pellon poikki.

5. Korjaa roskat pois

Tämän nyt pitäisi olla kaikille itsestään selvä asia, mutta tätä ei voi korostaa tarpeeksi.

Kun muistat, että viet sen pois mitä olet sinne tuonutkin, niin pärjäät jo hyvin. Tupakan tumpit, banaanin kuoret, teipin palat ym. joutaa pois kalliolta. Jos siellä on yksi tölkki niin kohta on toinenkin, ja kierre on valmis.

Uskon kuitenkin, että kiipeilijät ovat keskimääräistä ympäristötietoisempia luonnossa liikkujia, mutta tätä asiaa ei nykypäivänä voi korostaa liikaa accessongelmien ja lisääntyvän kiipeilijämäärän myötä.

Näitä välttämällä luulen, että saat pian hyvän kiipeilykaverin maineen.

Mutta jäikö listasta jokin tärkeä juttu mainitsematta? Kerro siitä kommenttikentässä.

Hyviä hetkiä kiipeilyn parissa!

*Betan voisi sanoa olevan vaikka se tapa miten reitti kuuluisi kiivetä. Sekvenssi on lähisukulainen betalle. Sen voisi käsittää vaikka betan osana, esimerkiksi kruxisekvenssi: missä järjestyksessä käsiä ja jalkoja täytyy liikuttaa. Kruxi taas on reitin vaikein kohta. Näitä voi olla useita. Tunnetaan myös turkulaisena kiipeilyseurana. Toppi on taas viimeinen ote mikä reitillä on.

**Ketunhäntä mankassa puoltaa vahvasti Kiipeily-lehden painetun version säilymisen puolesta.

Reitin pulttaus kiipeilykalliolle

Olipa p****a reitti!

Miten tää pulttiväli on ihan p******ä?!

Eikö nyt tuohonkin olisi voinut yhtä pulttia laittaa?

Kuulostaako tutulta? Oletko kenties itse huomannut valittavasi näistä asioista?

Myönnän.

Olen tehnyt joskus niin itsekin.

Mutta ennen en tiennytkään mitä kaikkea reitin pulttaamiseen liittyy.

Sami Koponen – Tortilloilla toppiin!

Nyt kun Henkka taisi sponsorinsa löytää, niin on hyvä hetki palata muutaman viikon takaiseen keskusteluun Koposen Samin kanssa.

Pikku-Sami. Sillä nimellä Sami varmaan tunnetaan aina niiden keskuudessa, jotka sattuivat pyörimään Joensuun Kuntokeitaan kopissa aikoinaan. Innokas kiipeilijä alusta asti. 

Ja into ei laannu.

Sami oli juuri tullut Ruotsin reissusta, jossa kelit olivat sattuneet kohdilleen. Reissusta voit lukea myös Mikkelin Työväenkiipeilijöiden blogista. Ajattelin kysellä, mitä miehelle kuuluu. Samalla kyselin hieman Joensuun ajoista, koska tyhjästä eivät mitkään kovat suoritukset synny. Lopussa saat myös muutamia treenivinkkejä.

Koomasta. Kuva Pyry Karjalainen.

Sami oli juuri tullut kokeilemasta Koomasta 8A+. Ilta oli jo pitkällä, mutta katseet olivat jo uusissa projekteissa. Tässä Samin haastattelu 13.4.2016.

Henri’s Paddle Quest – Scandinavian Roundabout 2016

Tällä kertaa kirjoitan hieman erilaisesta asiasta. Kaveri tarvitsisi apua. Jaa juttu, tai vinkkaa tästä ennakkoluulottomalle yritykselle.

-Jussi

”Älä tyydy pieniin aiheisiin. Tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa.”

- Mika Waltari 

Noin 10 vuoden projekti: Ruukkuäheltäjä

Papa Roachin "Dead cell" käy soimaan.

Ilman, että vilkaisen puhelinta, tiedän mistä on kyse. On viimeisen yrityksen aika. 

Vuorivaara Ilomantsiin mentäessä on kallio, mikä on vuosien saatossa tullut itselle tärkeäksi paikaksi. Se oli paikka, missä ensikosketus ulkokiipeilyyn otettiin. 

Sisu Masters 2016 jälkikirjoitus

Sisu Masters 2016

Paluu todellisuuteen.

Toista kertaa järjestetty Sisu Masters ei todellakaan pettänyt (vaikka luulin, että näitähän on järjestetty joka vuosi!) 

Vuodet todellakin ovat muuttuneet viikoiksi…

Jo vuonna 2013 olleet kisat jättivät hyvän fiiliksen sormenpäihin, vaikka silloin niitä seurasinkin ruudun äärellä. Paikan päällä koettuna tällaiset tapahtumat vain nousevat uusiin sfääreihin. 

Daniel Woods - Will he adapt?

Sisu Masters 2016 series continues. Interview made together with Pure8a-blog. 31st of March 2016.

”How is it going Dave?”

“It’s going! I try to make a really long boulder, because I am not the strongest guy here and everybody else is doing some freaking 8C boulders!”

Then he grabbed few slopers and continued his routesetting.

Few moments later Daniel finished his boulder. Everything is good.

c Aki H.

But is it a good time for a little chat? 

Ilari Kelloniemi – Pilkkimistä ohuella jäällä

Sisu Masters 2016 haastattelut jatkuvat.

Kun aloitin kiipeilyn, en oikeastaan tiennyt siitä mitään, mitä lajin ympärillä pyörii tai mitä siihen liittyy.

Taisinpa kerran tokaista, että ”Ai kuka Chris Sharma?”

Dosage-videoiden kasvattina, Dave Graham oli kiipeilytaidoistaan tullut jo tutuksi. Joskus mietin, että olisipa siisti joskus tavata herra (mutta en koskaan uskonut niin käyvän).

Ennen kuin nyt. 

Jimmy Webb – Uncensored

c Aki H.

Interview made together with Pure8a 31st of March at Sisu Masters (Kattilahalli) in Helsinki.

What could be the first impression about Finns? Blond people wearing black clothes.

Not far from the truth.

(If you want to learn more about Finns, check Finnish nightmares.) 

While Dave was still looking holds for his problem (or his shirt), Jimmy was more or less ready. 

Henrik Suihkonen - ikuisuusprojektin todentaja (eli Sisumastersin puuhamies)

Kuva Aki H. www.pure8a.blogspot.fi

"Suomalaisen kiipeilyn isä ja äiti."

Näin Henkkaa kuvailtiin (hieman pilke silmäkulmassa), kun ympärillä häärääviltä henkilöiltä kysyin, mitä he hänestä sanoisivat.

Jokainen, joka kiipeilyn parissa on aikaansa viettänyt, ei varmasti ole voinut välttyä kuulemasta Henkasta. Viimeistään silloin, kun Suomen kalliokiipeilyreitit -kirjan on aukaissut, on nähnyt Suihkosen tyylilleen uskollisesti krimppaamassa Adlonin kruxissa.

Haasteet eivät kiipeilystä lopu. Ja jos ei muuta, niitä keksitään. Sisumasters-boulderkilpailu on yksi esimerkki siitä, mitä asialle omistautuneet henkilöt voivat saada aikaan.

Miten ihmeessä Suomeen (siis Suomeen) on voitu saada joukko maailman parhaita boulderoijia yhteen tilaan suunnittelemaan itse reittinsä?

Tajuammeko me edes miten kova juttu se on? 

Jimmy Webbin vinkkejä greidaukseen

Arpapeliä?

Greidaus on kiipeilyn suola.

Ja pippuri, jos niikseen tulee. Välillä jos sitä laittaa liikaa, tulee sanomista, jos liian vähän, tulee sanomista.

Numero antaa jonkinlaista osviittaa siitä, mihin reitillä on syytä varautua. Ja kannattaako reitille edes lähteä, vielä. Tai koittaako onsightiä vai suostuuko suosiolla roikkumaan köydessä pultilta pultille.

(Joskus tosin reitti saatetaan "sand bagata" eli tahallaan greidataan helpommaksi, mitä se sitten todellisuudessa on. Mukavaa käytännön pilaa...).

Greidaus on jokaisella sektorilla omansa, tai näin ainakin tuntuu. Se luo klassikkoja, ja välillä reitin maine kiirii toiselle puolelle maata (kuten Kustavin "reittien greidaus alkaa ensimmäisen kahden metrin jälkeen" -tapa). Eli jos Kustavissa vitosen reitille tuntuu vaikealta edes päästä, kannattaa muistaa tämä... 

Pieni lisäys viimeisimpään Kiipeily-lehteen

Kuvien ja videoiden ottaminen kuuluu kiipeilyyn oleellisesti. Ja jos kaverin tekeleitä käyttää, niin silloin luvan kysyminen ja kuvaajan nimen kertominen on paitsi hyvän tavan mukaista, myös suositeltavaa, riippuen tietysti siitä, mitä kaverin kanssa sovitaan (joskus olen itsekkin syyllistynyt siihen, että "kuvahan on minusta, kai sitä saa käyttää miten haluaa" ajatteluun").

Kuvaajalla on saattanut olla suunnitelmia otoksen varalle, ja kerran nettiin laitettu ei enää ole sillä lailla uniikki, että sitä voisi myydä tai käyttää muualla, välttämättä.

Kiipeily-lehti noudattaa samanlaista Kuva-ja-nimi -politiikkaa. 

Kiitos kaikille kyselyyn vastanneille!

Mitä blogeja seurataan? Mitä kiipeilyblogeilta odotetaan? Siitä lisää piakkoin...

Terveisin

Jussi

Muistutus itselle 1

Pidä ne kädet suorana kun kiipeät.

Olet missä tilanteessa tahansa.

Kummasti käy kiipeily soljumaan.

9.3.2016

Testissä ekomankka

Charko testissä.

Siitä taitaa olla nyt 8 vuotta kun olin ensimmäisen (muuta toivottavasti en viimeisen) kerran Arcossa, Italiassa. Tuolloin sain viettää kaksi viikkoa vain kiiveten. Elämä oli helppoa: päivärutiinit olivat selvät. Yhdeksältä suunnattiin kalliolle ja takaisin joskus ilta seitsemältä, kahdeksalta.

Kiipeilykaveri mainitsi jotain tuolloin, mikä sai ajattelemaan.

”Kalliot ovat kertakäyttötavaraa.”

Miten niin? Kyllähän kallio on ja pysyy. Mutta Arcossa tämä näkyi hyvin: leirintäalueen vieressä, kävelymatkan päässä sijaitsevat suosituimmat reitit olivat jo niin lasittuneita, että niille ei halunnut mennä (parhaat paikat löytyivät noin 20-45 minuutin ajomatkan päästä pohjoiseen).

Suomessa ei ongelma vielä ole niin ajankohtainen, vaikka Turun Luolavuoressa esimerkiksi Oho eiku –reitillä ilmiö on jo havaittavissa. Suurin syy lasittumiselle on varmasti kiipeilykengät, mutta ei mankkakaan syyttömäksi jää. Siksi päätin tilata ja testata Charkon eco -kiipeilygeeliä. Sen pitäisi olla riittoisaa, biohajoavaa, myrkytöntä, riittoisaa ja sen ei pitäisi vahingoittaa kiveä.

Kädet ovat minulla varsinkin talvisin hyvin huonossa kunnossa ja iho jopa halkeilee välillä. Tämän vuoksi alkoholiton, hieman ihoystävällisempi vaihtoehto on hakusessa.

Charkon purkki vaikuttaa hyvin riittoisalta, kun sitä ensimmäisen kerran laittaa käsiin, vaikka ensisilmäyksellä näyttäisi purkki pieneltä. Ero ”kuivattavia agentteja” sisältäviin tuotteisiin on se, että tämä kuivuu noin minuutissa. Tämän jälkeen kädet muuttuvat valkoiseksi. Tulos on kuitenkin epätasainen: aina ei tiedä, tuleeko mihinkin kohtaan tarpeeksi otettua geeliä. Mankan pitäisi sopia kotitreeneihin, koska se ei pöllyä samalla tavalla. Tämä ei ihan pidä paikkaansa, jos sitä laittaa vähänkään paksumpaa kerrosta. 

Kädet noin minuutin jälkeen.

Jostain syystä juuri tuo pitkä kuivumisaika on hieman ärsyttävä tekijä, varsinkin jos pitäisi heti päästä seinälle, eikä haluaisi minuuttia istuskella… pitäisi ehkä tuo aika osata ottaa mahdollisuutena lepoon. Aine pysyy käsissä ihan hyvän matkaa. Vielä en ole ihan varma, kannattaako sen kanssa käyttää normaalia mankkaa samaan aikaan, enkä tietoa siitä ole löytänyt. Sitä olen testannut vasta otteilla, mitkä ovat jo valmiiksi melko liukkaat. Yksi selkeästi huono puoli aineessa on se, että kun valkoinen osa menee pois (jolloin se toimii tosi hyvin), sormet jäävät todella liukkaiksi, kuin olisi jotain käsirasvaa käsissä. Tämä ei tietenkään ole mikään hyvä juttu…

Kädet parin Moon boardissa tehdyn kierroksen jälkeen.

Suureen suosioon tämä ei minulla ole vielä noussut, juuri tuon liukkauden takia. Ulkokallioilla en ole tätä vielä päässyt testaamaan. Ehkä se siellä toimii paremmin?

Ostaisinko toiste? Noh, käytetään nyt ensiksi nämä kaksi purkkia pois. Mutta aion jatkaa ekomankan metsästystä, muutama on jo katsottu. Toista olisi siisti saada jopa Suomeen asti.

Netin hehkutuksiin ei aina pitäisi luottaa…

Hernepussit rokkaa!

Jaa vai että hernepusseja?

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa, kuten tässä käsitellyt hieman naperokiipeilyn riemua, miksi kiipeily on ihan hyvä harrastus ja mitkä jutut ovat toimineet naperoitten kanssa.

Meillä ryhmä, jossa ikähaitari on 3,5 ikävuodesta seitsemään, kokoontuu neljä kertaa kerran viikossa ja tällä viikolla oli kolmas kerta. Haasteena tietenkin tällaisen ryhmän kanssa on, että kaikille olisi sopivia reittejä kiivettäväksi.

Seinä on 3,6 metriä korkea, ja aluksi sitä ajatteli, että yksi köysilinja pienimmille olisi hyvä olla. Mutta vielä mitä. Melkein ylös asti saa kilpikonnat ja käärmeet viedä, ja sinne mennään. Toki alaspäin on hieman kiivettävä, mutta hurjan ylhäältä osa lähtee hyppimään. Kuulemma hypitty ennenkin…

Tällä viikolla oli taas tauon jälkeen kerta, ja suunnitelmissa oli katsoa, miten seinällä voi liikkua poikittain. Olin, omasta mielestä, tälle kertaa viritellyt hyvät reitit, joissa oli useita variaation mahdollisuuksia. Improvisaatioksihan se sitten meni.

Alkulämppänä meillä on ollut hernepussien heittelyä, se kun on kivointa hommassa… ajattelin siis, että miksipä en kokeilisi alkulämmittelyssä leikkiä ”Hernepussin pelastus”. Vein neljä pussia toppeihin, jotta puolet voisi käydä hakemassa pussin, ja sitten he voisivat käydä heittelemään sitä kaverinsa kanssa.

No, pieni kisa seinälle kun kaikki halusivat käydä pussit. Harmituksesta, kun pussia ei saanut, selvittiin kyllä.

En tosin arvannutkaan miten suuren suosion tämä leikki saisi.

Meillä meni koko kaksituntinen siihen, että pelastimme hernepusseja eri paikoista. Ja nälkä kasvoi syödessä: jos pussin oli pelastanut hieman alempaa, niin kohta se haluttiin pelastaa ihan ylhäältä… Ja oli mahtava nähdä miten pikkuhiljaa ylöspäin hivuttauduttiin, vaikka vähän ehkä jännitti. Mutta pussi piti pelastaa.

Keksin sitten, että toisen piti viedä pussi jonnekin (kun itse ei enää jaksanut :)), ja toisen piti pelastaa se. Pientä jäynäähän siinä keksittiin aina kaverille…

Isoimmille lapsille tein niin, että ensiksi piti kiivetä ylös pussi kädessä. Pussi toppiin ja kiivetään alas. Ja samoin tein ylös ja pussin kanssa alas. Siinä alkoi suurimmatkin energiapakkaukset olla mehun tarpeessa pian.

Hernepussit todella rokkaa. Aika hurahti kuin siivillä, ja aika väsyneitä kerholaisia oli lopussa.

Ensi viikolla pelastetaan pehmoja. Saa nähdä, mitä siitä tulee.

Vanha kettu oppii uusia temppuja

Näkyykö tuossa kivessä mankkaa...?

Kiipeily on jännä laji.

Sitä voi harrastaa aina siitä lähtien kun oppii kävelemään, ja aina niin pitkään kuin vain pystyy.

Eikä harrastamisen aloittaminen katso ikää. Saman onnistumisen fiiliksen voi saada reitillä kuin reitillä, kunhan se vain tuottaa pientä tarvetta ponnisteluille.

Mutta sekin on jännää, miten kohta 11 vuotta kiivenneenä voi vieläkin tulla sellainen tunne, että siinä kehittyy, että oppii, jaksaa ja on pikkasen jopa vahvempi.

Viestittelin pitkästä aikaa Sami Koposen kanssa ja puhe kääntyi tähän seikkaan. Että on saanut treenata terveenä (kun viime vuonna molemmista käsistä pulleyt poksahti) ja tuntuu, että kehittyy. Samikin sanoi, että voima tuntuu tarttuvan nyt hieman paremmin, kuin viime vuonna armeija-aikaan.

Listerien ja Supermarion kiipeämiset viime viikonloppuna kuvastavat hyvin, että jooo-o, on voima tarttunut… ja muutama muu on jo mielessä, johon ehkä sinäkin pääset osalliseksi, mutta siitä sitten myöhemmin…

Sami myös kysyi, että mikä jippo minulla on ollut käytössä. Tätä kävin sitten pohtimaan, enkä oikeastaan keksinyt muuta kuin sen, että olen tehnyt säännöllisesti voimistelurenkailla liikkeitä (erilaiset punnerrukset suosikkeja). Ja coretreeniä paljon enemmän kuin ennen. Jossain määrin olen myös käyttänyt jaksottamista, tai ainakin koittanut treenata erilailla aina eri päivinä, kokeilla monta lepopäivää tarvitsee, jotta tulee hyvä päivä, vai tarvitseeko edes ja niin edespäin. Tein talvella myös pitkästä aikaa erilaisia tekniikkatreenejä, mitkä ehkä jollain tapaa on kehittänyt liikkumista ja jalkatyöskentelyä.

Treenit olen koittanut aina jaksottaa niin (kun aina sitä haluaa jotain projektia kränkätä) että alussa helpompaa tietty määrä, sitten voi koittaa, ja sitten taas lisää määrää. Kunhan tulee kiivettyä paljon, ettei käy niin että huomaa kahden tunnin jälkeen kiivenneen viisi reittiä, ja projektoineen yhtä.

Sami mainitsee MTK:n blogissa, että hän kiipeää 3-4 päivää viikossa eli vähentänyt sitä ja lisännyt muuta treeniä (Joensuun ajoilta muistelen määrien olevan jotain muuta :)). Olisiko tässä yksi vinkki siihen, jos tuntuu, että ei kiipeily mene eteenpäin? Tekee välillä jotain, mikä jäänyt vähemmälle? Itse ainakin huomaa helposti sen, että lihashuolto jää helposti vähälle, jos kaiken saatavilla olevan ajan käyttää vain kiipeilyyn.

Tällä hetkellä olen koittanut keskittyä yhden käden lukkoihin ja leuanvetoihin lisäpainoilla (toinen käsi esim. huonolla listalla ja toinen kahvalla, kun ei yhden käden leuka mene...) Ja näissäkin huomaa kehityksen. Kuten myös seinällä.

Mutta oli miten oli, kiipeilyssä voi nähtävästi aina oppia jotain uutta. Ja se on siistiä.

PS. Oletko vastannut jo pieneen kyselyyni kiipeilyblogeista? Käy jättämässä mielipiteesi tästä.

Pieni kysely kiipeilyblogeista

Lupa epäonnistua

Sinnikkyys palkitaan

Uskallatko yrittää?

Kysymys voi tuntua hassulta, mutta halu kokeilla jotain uutta voi joskus tyssätä tähän epäonnistumisen tunteeseen.

Kiipeilyssä uskaltaminen voi tietysti konkretisoitua ihan sillä, että reitti voi olla esimerkiksi ulkokalliolla sen luonteinen, että se on yli omien kykyjen. Tällöin tietenkään ei kannata leikkiä rohkeaa, vaan kannattaa kuunella omia tuntemuksiaan.

Törmäsin Modernin idiootin kirjoitukseen Jumipäästä, joka viivytteli, koska pelkäsi epäonnistuvansa. Siinä oli mielenkiintoinen ajatus: ihminen, jota on aina kehuttu lahjakkaaksi, ei uskaltanutkaan kokeilla uusia juttuja, koska niissä hän ei saattaisikaan olla lahjakas, ja voisi näin ollen epäonnistua. Tällainen ihminen ajattelee, että jokaiselle on annettu syntyessään tietty määrä kykyjä, joita ei harjoittelemalla voi kehittää.

Vastaavasti lapsi, jota on aina kehuttu hyvästä yrittämisestä, ei pelkää epäonnistua, koska hän tietää, että yrittämällä asiat oppii ja hän näkee epäonnistumisen mahdollisuutena.  

Kiipeily on yleensä 99 prosenttia epäonnistumista ja loppu onnistumista...

Tämän vuoksi se voi lajina olla välillä hankala sietää. Ainakin alussa. Siinä käytetään aivan eri lihaksia kuin mitä muuten käytetään (kukaan ei siis voi lähtökohtaisesti olla heti valmis seinälle, niitä lahjakkuuksia lukuun ottamatta ;)) 

Uusia reittejä ei ehkä uskalla kokeilla, koska on mahdollisuus, että sitä ei sitten pääsekään... "parempi ehkä pysyä tutuilla reiteillä".

Tosin kiipeilyssä alussa lahjakkaille saattaa tulla jossain kohtaa turhautuminen vastaan, jos reitit eivät enää menekään helposti, ja niitä joutuu hinkkaamaan kymmeniä kertoja.

Minulla on projekteja, joita olen yrittänyt vuodesta 2007 alkaen.

Kiipeilyssä kehittyäkseen täytyy olla siis valmis tippumaan. 

Mutta se hyvä puoli lajissa on, että sitä tekemällä varmasti kehittyy kiipeilijänä. Ja kannattaa muistaa, että ennen kuin on tehnyt tuhansia toistoja melkein samanlaisista liikkeistä, ei voi olettaa, että jokin uusi vaikea reitti menisi ensiyrittämällä. Reitit vaativat usein hermotusta, lihasmuistin kehittämistä jne. Alussa vaikealta tuntunut muuvi saattaakin mennä jo viidennellä yrittämällä aivan helposti. 

Ja se on jännä tunne se.

Jos kehitys tyssää, niin se onkin sitten eri jutun aihe... 

Mutta ennen kuin opin kiipeilemään niin koitan pitää nämä tyttäreni sanat mielessä:

"Kun vaan kokeilee, ja kokeilee, ja kokeilee, niin voi tulla sellainen olo, että oppii."

Kaksi juttua, mitkä toimivat hyvin naperokiipeilyssä

Naperokiipeilyä

Rytmi oli selvä. Suunnitelmat oli laadittu. Aikataulutus kunnossa. Jopa kerran teema oli valittu ja mielessä harjoiteltu. Kaikki oli valmista. Kun ohjelma oli suunniteltu, eihän sitä tarvinnut kuin vain edetä sen mukaan.

Voi pojat miten väärässä olinkaan.

Ensimmäinen naperokiipeily alkoi viime keskiviikkona. Jännitin hieman etukäteen, että mitenkähän kaikki sujuu. Kaikki osallistujat olivat tosin käyneet jo tutustumiskerralla, joten osallistujat olivat osittain jo tuttuja. Muuten en osallistujista tiennyt kuin, että he olivat 4-7 vuotiaita. Paikalle saapui lopulta kahdeksan naperoa.

Minulla oli ajatus, miten parituntinen viedään läpi. Etukäteen ajateltuna kaksi tuntia on aika paljon kiipeilyyn, ja siksi näillä kerroilla on tarkoitus tehdä myös liikuntaleikkejä ja lapsilla on mahdollisuus vaikka piirrellä aina välillä. 

Mutta näin ajattelin kerran menevän. 

Koska kiipeilyseinään on maalattu viidakkohenkinen kuva, ajattelin, että me voisimme lähteä viidakkoseikkailulle. Kaikkihan tykkäävät tarinoista, eikö totta? Alkulämppänä pitäisi siis ensiksi päästä tuonne viidakkoon. Millä sinne pääsee? Autolla, lentokoneella, laivalla… lapset saisivat päättää ja joku saisi aina näyttää miten esimerkiksi lentokone menee. Ja sitten kaikki juoksevat lentokoneina ympäri salia.

Kun vihdoin päästäisiin viidakon reunaan, niin sitten pitäisi päästä sinne seinälle. Mutta matkalla on paljon esteitä… Jos joku tietää Leijonaa mä metsästän –laulun niin tämä huokuu samaa henkeä…

1. Suo. Marssitaan suossa. Jalkoja nostellaan toooosi korkealle ja otetaan pitkiä askeleita.
2. Silta. Tömistellään sillalla. Mutta kuinkas ollakaan. Lautoja on sillasta tippunut. Joten laudoille pitää aina hyppiä.
3. Mättäät. Taas tuli suo vastaan. Loikitaan mättäiltä mättäille.
4. IIK! Muurahaisia. Nopeaa juoksua paikoillaan.
5. Joki. Huh. Onneksi rannalla on tukkeja. Yhdellä jalalla tasapainoilua tukkien päällä.
6. HUMPS! Tukki pyörähti ja rantaan on uitava.
7. Luola. Kiipeilyseinä sijaitsee salaisessa laaksossa, jonne pääsee vain pimeää luolaa pitkin ryömien.

HUH! Vihdoinkin perillä…

Lapset keksivät oikotien ja seinälle löydettiin jo ensimmäisen suon jälkeen…

Noh, kiipeämään sitä oltiin tultu, joten eikun seinälle. Alkuinnostuksen jälkeen jonottaminen ja säännöt, kuten patjalle ei mennä istuskelemaan alkoivat muistua paremmin mieleen. Hieman jo pelotti, että mitähän tästä tulee...

Koitti hetki, jolloin säkkituolit ja hernepussit alkoivat kiinnostamaan enemmän. Tällöin päätin kokeilla muutamia leikkejä, mitkä Sanna oli linkannut, ja sovelsin niitä hiukan. 

Ehdottomasti kaksi parasta juttua, mihin lapset oikeasti pysähtyivät keskittymään, ja mitkä olivat heistä kivoja olivat:

• Laiskiaiskiipeily. Miten laskiainen menee? Tosi hitaasti. Otettiin kisa, kuka on paras laiskiainen eli kuka kiipeää hitaimmin ylös… ensi kerralla pitänee ottaa revanssi.
  
• 5 sekuntia. Kaveri laskee alhaalla viiteen ja sitten vasta saa seinällä olija liikuttaa joko kättään tai jalkaansa, kumpaa nyt seuraavaksi haluaa. ”Vieläkö täytyy laskea”, kuvasi kommentteina ehkä parhaiten tätä, eli vuoroja vaihdettiin monta kertaa…

Lisäksi katsottiin muutamia ”tekniikkajuttuja”, ja vanhimmat niitä jo innoissaan kokeilivatkin. Mikä oli sinänsä hauska huomata.

Mitä tästä kerrasta sitten opin? Annan lapsille hernepussit heti ensimmäiseksi käteen, jolloin alkulämppä hoituu kuin itsestään.

Hikipäässä osallistujat saivat lähteä tälläkin kertaa pois, ja kun olisi pitänyt lähteä kotiin, seinä alkoi kummasti kiinnostamaan…

Naperokiipeily vanhemman näkökulmasta

Kiipeilyä Tarmon Talolla

Aloitamme tällä viikolla ensimmäiset naperokiipeilyt. Pidimme kaksi tutustumiskertaa Tarmon Talolla, joihin osallistuikin mukavasti perheitä. Kaiken kaikkiaan vain muutamalla taisi olla aikaisempaa kokemusta kiipeilyseinällä kiipeilystä (vaikka kaikkialle muualle olikin jo ennätetty kapuamaan…). Joku oli ennättänyt käymään jo Kiipeilypalatsillakin. 

Alkutohinan jälkeen ja seinän edessä touhutessa aloin kuitenkin huomaamaan, miten eri tavalla lapset suhtautuvat seinälle menemiseen. Tai siihen, mitä siellä seinällä tapahtuu. Tai mitä tapahtuu, kun sieltä pitää lähteä pois.

Naperokiipeily on mukavaa lapsi-vanhempi toimintaa. Lasta pääsee kannustamaan, näkee miten lapsi kehittyy jo yhden kerran jälkeen: hänestä tulee ehkä rohkeampi, eikä tarvitse enää niin paljoa vanhemman tukea takana. Toisaalta, pienimpien kanssa vanhempi pääsee auttamaan lasta ylemmäksi. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia huomioita vanhemmille eli mitä voi odottaa, kun naperon kanssa tulee ensimmäistä kertaa kiipeilyseinälle ja miten reaktioihin voisi ehkä suhtautua.

Lapsi on innostunut kiipeilystä

Lapsen päätä ei paljoa palele. Meillä seinä on 3,6 metriä korkea ja isoimmat lapset (5-6 vuotiaat) menivät jo helposti ylös asti. Viimeisen otteen olin laittanut ehkä 3,4 metriin. Topista (eli viimeisestä otteesta) on hyvä huudella vanhempaa katsomaan miten ylhäällä ollaan. Vanhemman tehtävä on ehkä enemmänkin hillitä menoa kuin rohkaista ja kannustaa. Kehut tietysti aina paikallaan.

Lapsi on alussa ujo

Lapsi saattaa katsella hyvän tovin, jopa puoli tuntia, ennen kuin uskaltautuu seinälle. Lasta ei kannata ”pakottaa” seinälle vaan kannattaa odottaa rauhassa, mitä tapahtuu. Jossain välissä lapsi voi haluta mennä kokeilemaan kädestä pitäen, jolloin ohjaajalta kannattaa kysyä, mikä on helpoin kohta kiivetä. Ensimmäinen kokemus voi joko rohkaista kokeilemaan lisää, tai sitten kokemus vahvistaa ajatusta, että kiipeily ei ole oma juttu. Vanhemman tehtävä on olla tukena, kävi kummin vain. Joskus, vaikka lapsi ei haluaisi enää kokeilla, pienen pohdinnan jälkeen lapsi innostuukin menemään takaisin.

Lapsi suuttuu kun ei onnistu

Vaikka innostus on kova, alussa ei välttämättä tiedä mitä pitäisi tehdä. Tällöin voi iskeä turhautuminen. Vanhemman tehtävä on taas vain kannustaa, ja kenties kysyä ohjaajalta, mistä kannattaisi aloittaa tai miten kohta pitäisi kiivetä, missä ei heti onnistunut. Jos lapsi käy toimimaan holtittomasti seinällä (suuttuu toden teolla) tällöin hänet kannattaa nostaa seinältä pois, rauhoittaa, ja mennä kokeilemaan ehkä yhdessä, vaikka ensiksi lapsi on sitä mieltä, että laji on ihan tyhmä.

Yrittää kovemmin kun ei onnistu

Näinkin voi käydä. Lapsi kokeilee itse eri reittejä. Hymyilee ja nauraa kenties sille, ettei nyt onnistunutkaan. Mutta olipa jännä kokeilla.

Kiipeily on niin kivaa, että ei haluaisi lähteä pois

Jos oli kivaa, tämä on mahdollinen seuraus.

Kokeilee vähän, ja puuhaa enimmäkseen muuta

Lapsi voi piirrellä tai juoksennella ympäriinsä. Huomasin, että neljä viisi vuotiaat keskittyvät jo hyvin kiipeilyyn, kun taas pienemmät leikkivät mieluummin vaikka koiraa… Lapsen ehdoilla kannattaa mennä tässäkin tapauksessa. Toisella tai kolmannella kertaa kiipeilykin saattaa jo kiinnostaa.

Haluaisi kovasti kiivetä, mutta ei uskalla kiivetä ylemmäksi

Kannattaa puhua rauhallisesti, koska lapsi voi vähän panikoitua vaikka olisikin vain metrin puolentoista korkeudella, jos korkeuteen ei ole tottunut. Tällöin kannattaa näyttää että laita jalka tähän ja tähän ja liikuta kättä ylemmäksi. Jos lapsi ei halua kiivetä, kysy haluaako hän alas vai kiipeäisikö niin, että vanhempi tukee kainaloista lasta seuraavan liikkeen ajan. Lapsen halun mukaan alas vaikka pyörähtäen (jotain kivaa jännän tilanteen jälkeen). Ylöspäin ei kannata työntää, koska jännitys voi todella olla lapsesta aivan liikaa.

Haluaa heti apua kun eteen tulee vaikeampi kohta

Tämä on yleistä pienempien kanssa. Alussa varsinkin. Jos otteet ovat vähän etäämpänä toisistaan tai niistä ei saa hyvin kiinni tai lapsi ei heti keksi mitä tehdä, niin vanhempi huudetaan helposti apuun. Lapsen pyyntöä kannattaa kuunnella, ja auttaa kohdan ohi. Seuraavalla kerralla lapsi ehkä jo muistaa, mitä pitää tehdä, ja menee eteenpäin ihan itse.

Niin ja joskus se alas hyppääminen voi olla hauskempaa kuin itse kiipeily…

Kiipeily tarjoaa kaikenlaisia elämyksiä vähän kaikille. Lapsesta voi oppia aivan uusia asioita, lapsi voi oppia uusia taitoja tai sitten lapsesta huomatut seikat vain vahvistuvat.

Hienointa on ehkä kuitenkin nähdä, kun kaikista ujoimmalla lapsella on levein hymy seinällä.

Arvaatko mikä laji kyseessä? Parantaa luovuutta ja vähentää stressiä

Ensimmäiseksi voisi tulla mieleen jooga tai meditaatio. Esimerkiksi meditaatiolla on tutkitusti stressiä vähentävä vaikutus. Plus muine hyvine asioineen.

Jooga puolestaan on hyvää fyysistä treeniä, ja parantaa liikkuvuutta, jos se vain ei rasita polvia tai niveliä muuten liikaa. Mentaalista puolta unohtamatta.

Mutta ei.

Kyseessä ei ole kumpikaan. Arvasit oikein. Kyseessähän on…

Kiipeily!

Satuin lukemaan Huffington post -lehdestä artikkelin (ok, myönnetään, 8a.nu:n kautta sen huomasin), jossa kiipeilyllä on todettu olevan vaikka mitä positiivisia vaikutuksia. Kun aikoinaan aloitin kiipeilyn, kuulin, että kiipeillessä on suorituksen aikana käytössä enemmän lihaksia, kuin voimistelijoilla omassa suoritteessaan. Tiedä sitten… ehkä näin voi ollakin. 

Jopa Alex Honnold totesi jutussa, että kiipeilyn mentaalista puolta ei ole juuri pidetty arvossaan.

Muita hyviä juttuja, mitä kiipeily tuo:

• Hyvää treeniä. Tunti kiipeilyä polttaa jopa 700 kilokaloria.
• Luovuus paranee. Ei huono juttu työelämässäkään… tai perhe-elämässä (ehkä se on syy eikä seuraus?)
• Aivotoiminta vilkastuu. Joskus reittien ratkaisemiseksi joutuu tosin kilauttamaan kaverille. Ongelmanratkaisukyky siis paranee. Työelämässä kova juttu myös.
• Parantaa muistia. Mitenkähän paljon unohtelisin asioita, jos EN kiipeilisi…

Kiipeily parantaa toden totta myös tärkeitä elämän taitoja, kuten peräänantamattomuutta, keskittymistä ja päättäväisyyttä. Ulkona tulee myös oltua huomaamattaan useita tunteja. Puhumattakaan unohtumattomista viikonloppuretkistä vaikkapa Ruotsinpyhtäälle tai Olhavalle, joita muistelee vielä vuosien päästä mielellään. 

Ehkä mielenkiintoisin juttu koski kuitenkin erityislasten kohdalla havaittua muutosta: kuuden viikon jälkeen kiipeilevä lapsi koki minäpystyvyytensä (engl. self-efficacy, olisiko itseluottamus parempi sana?) parantuneen. Ja saman huomasi myös lasta varmistanut ohjaaja.

Kiipeilyssä ei ole kyse vain lähtöotteista ja topista, vaan kaikesta siitä, mitä sitä ennen, jälkeen ja niiden välillä tapahtuu.

Mikä sinusta on kiipeilyssä parasta?

Joskus pitäisi kuitenkin osata luovuttaa ajoissa? Kuva vuosien takaa Slippery when wet -reitin edestä Jerosta.

Et ehkä tarvitse lisää coretreeniä pitääksesi jalkoja negatiivisella seinällä. VINKKI.

"Pidä jalat seinässä!"

"Pidä core tiukkana!"

Nämä ovat ehkä tuttuja huudahduksia kiipeilykavereiltasi, kun kiipeät hieman negatiivisempaa seinää.

Kun aloitin kiipeilyn, yksi mystisimmistä asioista oli kiipeilykengän pitäminen slouppaavalla otteella 45 asteen hänkillä. Jostain syystä jalat poppasivat irti melkein aina, kun yritti hieman dynaamisempaa liikettä suorittaa. Muistan miten tuskaista oli ymmärtää se, mistä tämä johtui.

Nykyisin tiedän paremmin.

Kenkien vika :)

Noh, ei ehkä täysin, mutta pieni totuus tuossakin vitsissä. Kiipeilykenkien kärkien pyöristyessä, pienillä otteilla pysyminen käy haastavammaksi. Se on tietenkin vain hyvää treenausta: hieman isoilla kengillä kiipeily vaatii myös aivan toisenlaista luottoa jalkoihin, mikä edesauttaa taas jalkatekniikkaa. Jalkaa on pakko painaa otteelle, mikä taas vaatii keskikropan tehokkaampaa aktivointia.

Mitä sitten voi tehdä, jos coretreeni on jäänyt väliin tai se kiipeilykenkä tuntuu lipsuvan aina siitä samasta otteesta?

Tässä vinkki, joka voi tuntua ehkä oudolta. Enkä tiedä moniko tätä oikeasti tekee... isot pojat tosin näyttävät vuolevan kenkien pohjia partaterällä, jos pohjaan on tullut suurempia viiruja. Tämä on hieman pehmeämpi lähestymistapa kenkien eheyttämiseen.

Se on kenkien pohjien rapsutus.

Olet varmaan huomannut, että erityisesti sisällä kiivettäessä kiipeilykenkien pohjat alkavat ajan myötä kiiltämään ja tulevat ehkä jopa vähän koviksi. Tämä on nähtävissä erityisesti paikoissa, missä otteet ovat jo vähän kuluneet ja liukkaat. Kumit saa kuitenkin hyvin helposti aktivoitua uudelleen. Pohjauttaa niitä ei siis heti tarvitse. 

Oheisella videolla näkyy, miten se onnistuu. Olen havainnut, että tämä on ehdottomasti paras tapa saada hieman lisää luottoa kenkiin. Olen kokeillut hiekkapaperia, peukalolla hierontaa, ja raspia, mutta nuo eivät välttämättä tee muuta kuin kengistä liukkaammat (pohjan hierominen tosin lämmittää kenkää ja näin ollen kylmällä kelillä voi olla paikallaan).

Kiipeilykenkien rapsutus from Jussi Kettunen on Vimeo.

Ota siis veitsi ja rapsuta pohjaa sen verran, että kiiltävä osa muuttuu mustaksi. Kumia ei siis kulu millejä, pohjaa ei vuolla, vaan rapsutetaan.

Jos ei muuta, niin ainakin henkinen kitka paranee, kun tietää, että kengät toimivat, kun vaikkapa släbillä on noustava yhden jalan varaan slouppaavalle otteelle, joka tuntuu lipsahtavan milloin vain, kun jatko alla on jäänyt jo useamman metrin päähän…

Loppuun vielä huomautus. Ketunhäntä mankassa ei ota vastuuta kengistä tai muista vahingoista, jotka ovat mahdollisesti aiheutuneet edellä kuvatun toiminnan vuoksi. Kokeile vanhoihin treenikenkiin ensiksi, jos olet epävarma. Rapsuta huolellisesti ja pidä toinen käsi mahdollisimman etäällä.

PS. Tämä ei tosin vapauta sinua kokonaan coretreenistä :)