Pieni kysely kiipeilyblogeista

Lupa epäonnistua

Sinnikkyys palkitaan

Uskallatko yrittää?

Kysymys voi tuntua hassulta, mutta halu kokeilla jotain uutta voi joskus tyssätä tähän epäonnistumisen tunteeseen.

Kiipeilyssä uskaltaminen voi tietysti konkretisoitua ihan sillä, että reitti voi olla esimerkiksi ulkokalliolla sen luonteinen, että se on yli omien kykyjen. Tällöin tietenkään ei kannata leikkiä rohkeaa, vaan kannattaa kuunella omia tuntemuksiaan.

Törmäsin Modernin idiootin kirjoitukseen Jumipäästä, joka viivytteli, koska pelkäsi epäonnistuvansa. Siinä oli mielenkiintoinen ajatus: ihminen, jota on aina kehuttu lahjakkaaksi, ei uskaltanutkaan kokeilla uusia juttuja, koska niissä hän ei saattaisikaan olla lahjakas, ja voisi näin ollen epäonnistua. Tällainen ihminen ajattelee, että jokaiselle on annettu syntyessään tietty määrä kykyjä, joita ei harjoittelemalla voi kehittää.

Vastaavasti lapsi, jota on aina kehuttu hyvästä yrittämisestä, ei pelkää epäonnistua, koska hän tietää, että yrittämällä asiat oppii ja hän näkee epäonnistumisen mahdollisuutena.  

Kiipeily on yleensä 99 prosenttia epäonnistumista ja loppu onnistumista...

Tämän vuoksi se voi lajina olla välillä hankala sietää. Ainakin alussa. Siinä käytetään aivan eri lihaksia kuin mitä muuten käytetään (kukaan ei siis voi lähtökohtaisesti olla heti valmis seinälle, niitä lahjakkuuksia lukuun ottamatta ;)) 

Uusia reittejä ei ehkä uskalla kokeilla, koska on mahdollisuus, että sitä ei sitten pääsekään... "parempi ehkä pysyä tutuilla reiteillä".

Tosin kiipeilyssä alussa lahjakkaille saattaa tulla jossain kohtaa turhautuminen vastaan, jos reitit eivät enää menekään helposti, ja niitä joutuu hinkkaamaan kymmeniä kertoja.

Minulla on projekteja, joita olen yrittänyt vuodesta 2007 alkaen.

Kiipeilyssä kehittyäkseen täytyy olla siis valmis tippumaan. 

Mutta se hyvä puoli lajissa on, että sitä tekemällä varmasti kehittyy kiipeilijänä. Ja kannattaa muistaa, että ennen kuin on tehnyt tuhansia toistoja melkein samanlaisista liikkeistä, ei voi olettaa, että jokin uusi vaikea reitti menisi ensiyrittämällä. Reitit vaativat usein hermotusta, lihasmuistin kehittämistä jne. Alussa vaikealta tuntunut muuvi saattaakin mennä jo viidennellä yrittämällä aivan helposti. 

Ja se on jännä tunne se.

Jos kehitys tyssää, niin se onkin sitten eri jutun aihe... 

Mutta ennen kuin opin kiipeilemään niin koitan pitää nämä tyttäreni sanat mielessä:

"Kun vaan kokeilee, ja kokeilee, ja kokeilee, niin voi tulla sellainen olo, että oppii."

Kaksi juttua, mitkä toimivat hyvin naperokiipeilyssä

Naperokiipeilyä

Rytmi oli selvä. Suunnitelmat oli laadittu. Aikataulutus kunnossa. Jopa kerran teema oli valittu ja mielessä harjoiteltu. Kaikki oli valmista. Kun ohjelma oli suunniteltu, eihän sitä tarvinnut kuin vain edetä sen mukaan.

Voi pojat miten väärässä olinkaan.

Ensimmäinen naperokiipeily alkoi viime keskiviikkona. Jännitin hieman etukäteen, että mitenkähän kaikki sujuu. Kaikki osallistujat olivat tosin käyneet jo tutustumiskerralla, joten osallistujat olivat osittain jo tuttuja. Muuten en osallistujista tiennyt kuin, että he olivat 4-7 vuotiaita. Paikalle saapui lopulta kahdeksan naperoa.

Minulla oli ajatus, miten parituntinen viedään läpi. Etukäteen ajateltuna kaksi tuntia on aika paljon kiipeilyyn, ja siksi näillä kerroilla on tarkoitus tehdä myös liikuntaleikkejä ja lapsilla on mahdollisuus vaikka piirrellä aina välillä. 

Mutta näin ajattelin kerran menevän. 

Koska kiipeilyseinään on maalattu viidakkohenkinen kuva, ajattelin, että me voisimme lähteä viidakkoseikkailulle. Kaikkihan tykkäävät tarinoista, eikö totta? Alkulämppänä pitäisi siis ensiksi päästä tuonne viidakkoon. Millä sinne pääsee? Autolla, lentokoneella, laivalla… lapset saisivat päättää ja joku saisi aina näyttää miten esimerkiksi lentokone menee. Ja sitten kaikki juoksevat lentokoneina ympäri salia.

Kun vihdoin päästäisiin viidakon reunaan, niin sitten pitäisi päästä sinne seinälle. Mutta matkalla on paljon esteitä… Jos joku tietää Leijonaa mä metsästän –laulun niin tämä huokuu samaa henkeä…

1. Suo. Marssitaan suossa. Jalkoja nostellaan toooosi korkealle ja otetaan pitkiä askeleita.
2. Silta. Tömistellään sillalla. Mutta kuinkas ollakaan. Lautoja on sillasta tippunut. Joten laudoille pitää aina hyppiä.
3. Mättäät. Taas tuli suo vastaan. Loikitaan mättäiltä mättäille.
4. IIK! Muurahaisia. Nopeaa juoksua paikoillaan.
5. Joki. Huh. Onneksi rannalla on tukkeja. Yhdellä jalalla tasapainoilua tukkien päällä.
6. HUMPS! Tukki pyörähti ja rantaan on uitava.
7. Luola. Kiipeilyseinä sijaitsee salaisessa laaksossa, jonne pääsee vain pimeää luolaa pitkin ryömien.

HUH! Vihdoinkin perillä…

Lapset keksivät oikotien ja seinälle löydettiin jo ensimmäisen suon jälkeen…

Noh, kiipeämään sitä oltiin tultu, joten eikun seinälle. Alkuinnostuksen jälkeen jonottaminen ja säännöt, kuten patjalle ei mennä istuskelemaan alkoivat muistua paremmin mieleen. Hieman jo pelotti, että mitähän tästä tulee...

Koitti hetki, jolloin säkkituolit ja hernepussit alkoivat kiinnostamaan enemmän. Tällöin päätin kokeilla muutamia leikkejä, mitkä Sanna oli linkannut, ja sovelsin niitä hiukan. 

Ehdottomasti kaksi parasta juttua, mihin lapset oikeasti pysähtyivät keskittymään, ja mitkä olivat heistä kivoja olivat:

• Laiskiaiskiipeily. Miten laskiainen menee? Tosi hitaasti. Otettiin kisa, kuka on paras laiskiainen eli kuka kiipeää hitaimmin ylös… ensi kerralla pitänee ottaa revanssi.
  
• 5 sekuntia. Kaveri laskee alhaalla viiteen ja sitten vasta saa seinällä olija liikuttaa joko kättään tai jalkaansa, kumpaa nyt seuraavaksi haluaa. ”Vieläkö täytyy laskea”, kuvasi kommentteina ehkä parhaiten tätä, eli vuoroja vaihdettiin monta kertaa…

Lisäksi katsottiin muutamia ”tekniikkajuttuja”, ja vanhimmat niitä jo innoissaan kokeilivatkin. Mikä oli sinänsä hauska huomata.

Mitä tästä kerrasta sitten opin? Annan lapsille hernepussit heti ensimmäiseksi käteen, jolloin alkulämppä hoituu kuin itsestään.

Hikipäässä osallistujat saivat lähteä tälläkin kertaa pois, ja kun olisi pitänyt lähteä kotiin, seinä alkoi kummasti kiinnostamaan…

Naperokiipeily vanhemman näkökulmasta

Kiipeilyä Tarmon Talolla

Aloitamme tällä viikolla ensimmäiset naperokiipeilyt. Pidimme kaksi tutustumiskertaa Tarmon Talolla, joihin osallistuikin mukavasti perheitä. Kaiken kaikkiaan vain muutamalla taisi olla aikaisempaa kokemusta kiipeilyseinällä kiipeilystä (vaikka kaikkialle muualle olikin jo ennätetty kapuamaan…). Joku oli ennättänyt käymään jo Kiipeilypalatsillakin. 

Alkutohinan jälkeen ja seinän edessä touhutessa aloin kuitenkin huomaamaan, miten eri tavalla lapset suhtautuvat seinälle menemiseen. Tai siihen, mitä siellä seinällä tapahtuu. Tai mitä tapahtuu, kun sieltä pitää lähteä pois.

Naperokiipeily on mukavaa lapsi-vanhempi toimintaa. Lasta pääsee kannustamaan, näkee miten lapsi kehittyy jo yhden kerran jälkeen: hänestä tulee ehkä rohkeampi, eikä tarvitse enää niin paljoa vanhemman tukea takana. Toisaalta, pienimpien kanssa vanhempi pääsee auttamaan lasta ylemmäksi. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia huomioita vanhemmille eli mitä voi odottaa, kun naperon kanssa tulee ensimmäistä kertaa kiipeilyseinälle ja miten reaktioihin voisi ehkä suhtautua.

Lapsi on innostunut kiipeilystä

Lapsen päätä ei paljoa palele. Meillä seinä on 3,6 metriä korkea ja isoimmat lapset (5-6 vuotiaat) menivät jo helposti ylös asti. Viimeisen otteen olin laittanut ehkä 3,4 metriin. Topista (eli viimeisestä otteesta) on hyvä huudella vanhempaa katsomaan miten ylhäällä ollaan. Vanhemman tehtävä on ehkä enemmänkin hillitä menoa kuin rohkaista ja kannustaa. Kehut tietysti aina paikallaan.

Lapsi on alussa ujo

Lapsi saattaa katsella hyvän tovin, jopa puoli tuntia, ennen kuin uskaltautuu seinälle. Lasta ei kannata ”pakottaa” seinälle vaan kannattaa odottaa rauhassa, mitä tapahtuu. Jossain välissä lapsi voi haluta mennä kokeilemaan kädestä pitäen, jolloin ohjaajalta kannattaa kysyä, mikä on helpoin kohta kiivetä. Ensimmäinen kokemus voi joko rohkaista kokeilemaan lisää, tai sitten kokemus vahvistaa ajatusta, että kiipeily ei ole oma juttu. Vanhemman tehtävä on olla tukena, kävi kummin vain. Joskus, vaikka lapsi ei haluaisi enää kokeilla, pienen pohdinnan jälkeen lapsi innostuukin menemään takaisin.

Lapsi suuttuu kun ei onnistu

Vaikka innostus on kova, alussa ei välttämättä tiedä mitä pitäisi tehdä. Tällöin voi iskeä turhautuminen. Vanhemman tehtävä on taas vain kannustaa, ja kenties kysyä ohjaajalta, mistä kannattaisi aloittaa tai miten kohta pitäisi kiivetä, missä ei heti onnistunut. Jos lapsi käy toimimaan holtittomasti seinällä (suuttuu toden teolla) tällöin hänet kannattaa nostaa seinältä pois, rauhoittaa, ja mennä kokeilemaan ehkä yhdessä, vaikka ensiksi lapsi on sitä mieltä, että laji on ihan tyhmä.

Yrittää kovemmin kun ei onnistu

Näinkin voi käydä. Lapsi kokeilee itse eri reittejä. Hymyilee ja nauraa kenties sille, ettei nyt onnistunutkaan. Mutta olipa jännä kokeilla.

Kiipeily on niin kivaa, että ei haluaisi lähteä pois

Jos oli kivaa, tämä on mahdollinen seuraus.

Kokeilee vähän, ja puuhaa enimmäkseen muuta

Lapsi voi piirrellä tai juoksennella ympäriinsä. Huomasin, että neljä viisi vuotiaat keskittyvät jo hyvin kiipeilyyn, kun taas pienemmät leikkivät mieluummin vaikka koiraa… Lapsen ehdoilla kannattaa mennä tässäkin tapauksessa. Toisella tai kolmannella kertaa kiipeilykin saattaa jo kiinnostaa.

Haluaisi kovasti kiivetä, mutta ei uskalla kiivetä ylemmäksi

Kannattaa puhua rauhallisesti, koska lapsi voi vähän panikoitua vaikka olisikin vain metrin puolentoista korkeudella, jos korkeuteen ei ole tottunut. Tällöin kannattaa näyttää että laita jalka tähän ja tähän ja liikuta kättä ylemmäksi. Jos lapsi ei halua kiivetä, kysy haluaako hän alas vai kiipeäisikö niin, että vanhempi tukee kainaloista lasta seuraavan liikkeen ajan. Lapsen halun mukaan alas vaikka pyörähtäen (jotain kivaa jännän tilanteen jälkeen). Ylöspäin ei kannata työntää, koska jännitys voi todella olla lapsesta aivan liikaa.

Haluaa heti apua kun eteen tulee vaikeampi kohta

Tämä on yleistä pienempien kanssa. Alussa varsinkin. Jos otteet ovat vähän etäämpänä toisistaan tai niistä ei saa hyvin kiinni tai lapsi ei heti keksi mitä tehdä, niin vanhempi huudetaan helposti apuun. Lapsen pyyntöä kannattaa kuunnella, ja auttaa kohdan ohi. Seuraavalla kerralla lapsi ehkä jo muistaa, mitä pitää tehdä, ja menee eteenpäin ihan itse.

Niin ja joskus se alas hyppääminen voi olla hauskempaa kuin itse kiipeily…

Kiipeily tarjoaa kaikenlaisia elämyksiä vähän kaikille. Lapsesta voi oppia aivan uusia asioita, lapsi voi oppia uusia taitoja tai sitten lapsesta huomatut seikat vain vahvistuvat.

Hienointa on ehkä kuitenkin nähdä, kun kaikista ujoimmalla lapsella on levein hymy seinällä.