Näin saat sormilaudan melkein mihin asuntoon tahansa

eli DIY kiipeilijän oivallukset.

Uuteen asuntoon muuttamisessa on riskinsä.

Ei, en nyt puhu siitä, miten huomaat hometta uudessa asunnossasi vaikka kaiken piti olla kunnossa, tai nuivasta vuokraisännästä, joka antaa luvan vain muutamalle taulukoukulle olohuoneessa.

Puhun sormilaudan asentamisesta asuntoon.

Ja puhun kananpaskaseinistä, joissa ei pysy edes ruuvit vaikka niistä pitäisi kiinni.

Jääräpäisyyteni takia en jättänyt poraamista yhteen reikään, vaan vasta kuudennen jälkeen totesin tilanteen mahdottomuuden. Kerran vielä...

Tällaiseen taloon on melkein mahdotonta asentaa mitään sormilautaa suoraan seinään poraamalla. Pienikin paine ruuveihin saisi ne liikkumaan hiukan, ja mitä enemmän lauta antaa periksi, sitä todennäköisemmin se sieltä seinältä tulee alas, sinä mukanaan.

Onneksi tällainen ongelma taitaa olla vain 50-60 –luvulla rakennetuissa taloissa, mutta myös uusimmissa asunnoissa seinät voivat olla niin heppoista, että laudan mukana tulee neliö seinää mukana.

Mitä vaihtoehtoja sitten jää jäljelle, jos pakottava tarve sormilautailuun olisi? Karelian Kiipeilijöiden blogissa on yksi tarkka ohje nikkaroijille, mutta tässä tulee toisenlainen vihje.

Jos asuntoosi saa viritettyä oven väliin monitoimileuanvetotangon, silloin sinne saa viritettyä myös sormilaudan.

Tarvitset vain lautaa, kulmaraudat, ruuveja ja jotain, jolla tuet virityksen (esimerkiksi slingi tai kuten minä, vanhaa koirien talutushihnaa). Käytännössä siis lauta kiinnitetään kulmaraudoilla leuanvetotankoon ja pienillä puupalasilla tuetaan lauta niin, ettei se pääse liikkumaan kun siinä roikkuu. Kun vaikka talutushihnalla lukitsee laudan tangon päältä, niin käsissä on jykevä viritys, joka kestää vahvemmankin miehen roikunnat (omaani testattu 90 kilolla).

Sormilauta kiinni monitoimileuanvetotangossa.

Lauta tuettuna kulmaraudalla sekä koiran talutushihnalla.

Kiilat estävät lautaa joustamasta liikaa.

DIY Beastmaker?

Lauta joustaa ehkä hieman, joten pienimmät krimpit muodostuivat aluksi haastaviksi. Itselläni on käytössä Moon Climbing Fingerboard. Tosin kun krimpeissä roikkui, niissä alkoi pysymään. Ajattelin kuitenkin, että sekunteja olisi hyvä saada lisää, varsinkin sormivamman jälkeen, jolloin krimpit tuntuivat muutenkin mahdottomilta. Lisäsin pienet kiilat sormilaudan alareunaan, joten krimpit ovat nyt kuin suoralla seinällä olisivat. Luulen, että alussa lauta jäi hieman negatiiviseen kulmaan, koska kulmarautoja ei asennettu tarpeeksi suoraan ja ne kääntyivät hieman käytössä. Joten jos laudan virittää heti oikein, lisäkiiloja ei välttämättä tarvita. Mutta lohduttava tieto on, että vaikka ei heti onnistuisikaan, laudan asentoa saa muutettua jälkikäteen. Jos siis haluan jossain vaiheessa lisähaastetta krimpeille, otan vain kiilat pois.

Kiilat tukena.

Olen huomannut, että tällaisesta virityksestä on ollut myös paljon odottamatonta hyötyä. Miksi siis kannattaisi virittää lauta näin, eikä suoraan seinään? Koska

1. seinään ei tarvitse porata turhia reikiä,
2. laudasta ei koidu esteettistä haittaa, joten perherauha säilyy (ei, kuulemma Beastmaker EI ole sisustuselementti),
3. laudan saa siirrettyä helposti pois vaikka kaapin päälle, ja
4. leuanvetotankoon saa viritettyä mitä erilaisimpia treenin apuvälineitä (näistä lisää myöhemmin).

Kun muutimme nykyiseen asuntoon, kirosin reikiä seinässä pitkään ja mietin, että tänne ei kyllä lautaa saa. Mutta onneksi olin väärässä, ja heikko seinä muodostuikin onnenpotkuksi…

Mitä virityksiä sinä olet keksinyt treenin avuksi?

Sormilauta paikoillaan.

Tätä et usko: hulluin kiipeilykauppa ikinä!

On kiipeilykauppoja, ja sitten taas on kiipeilykauppoja.

10 vuotta sitten, kun aloitin kiipeilyn, varusteitten hankinta onnistui lähinnä joko lähtemällä Helsinkiin, jossa sijaitsivat vieläkin toimivat Camu ja Mountain Shop (josta ostin elämäni ensimmäiset omat kengät, jotkut liukkaat mustat Borealit. Niitä oli tuolloin Karelian Kiipeilijöillä käytössä seuran vuorolla ja jolloin en mistään mitään tiennyt) tai tilaamalla netistä, joka oli varusteitten hankinnan suhteen hieman hakuammuntaa, koska ei ollut mitään hajua, mikä sopisi ja mikä ei. Aloittelija kun olin.

Kertynyttä kenkäkalustoa.

Tänä päivänä tilanne on jo aivan toinen.

Netissä toimii lukuisia kauppapaikkoja, kuten BananaFingers, Telemark-Pyrenees, Bergfreunde ja Barrabes, muutamia mainitakseni. BananaFingers on jopa lisännyt sivuilleen oman palvelunsa, Shoeculatorin, jossa voi arvuutella, minkä kokoinen kenkä sopisi, jos merkki ja malli ovat tuntemattomia. Kiipeilyhalleja nousee Suomeen kiihtyvää vauhtia, ja jokainen niistäkin tuntuu myyvän kaikkea mahdollista mitä kiipeilyssä tarvitsee. Ne ovat erikoistuneet kenties tiettyihin merkkeihin, mikä esimerkiksi Turussa näkyy Ocúnin kenkien valtavana suosiona.

Mikään ei tietenkään voita sitä, jos kenkää pääsee konkreettisesti kokeilemaan jalkaan. Aloittelijalle ja miksi ei kokeneemmallekin kiipeilijälle tämä voi tietää useiden satojen eurojen säästöä, puhumattakaan vaivasta, joka edestakaisin lähettämisestä syntyy. Jos budjetti on tiukassa, kannattaa liittyä Facebookin Kiipeilykirppis-ryhmään. Täältä ostaminen vaatii tietysti myös sen, että merkki ja malli ovat tuttuja, jos ei paikan päälle pääse tuotetta sovittamaan. Itsellä on tuolla myymisestä ja ostamisesta vain hyviä kokemuksia. 

Mikä sitten saa erikoiskaupat erottautumaan tästä joukosta? Tätä olen itsekin miettinyt. Esimerkiksi Camulla ei ole (korjatkaa jos olen väärässä) kanta-asiakasohjelmaa, jolla pidettäisiin huolta siitä, että jo ostaneet asiakkaat ostaisivat sieltä toistekin. Minulle ei ainakaan ole tähän päivään mennessä tyrkytetty mitään henkilökohtaisia tarjouksia tai muuta vastaavaa. Hyöty tietenkin on, että kivijalkamyymälässä pääsee kokeilemaan tuotetta, mutta seuraavanhan voi ostaa jo muualta vaikka alennuksesta. Riittääkö pelkkä velvollisuuden tunne tai mukavat myyjät takamaan uusintaoston? Valitettavasti ehkä ei. Turussa Camu joutuikin lopettamaan viime vuonna, osittain ehkä ScandinavianOutdoorStoren, joka muutti naapuriin (josta muuten kiipeilytarvikkeet hävisi netistä heti Turun Camun lopetettua) ja toisaalta ehkä tänä vuonna avattavan XXL-tavaratalon johdosta.

Kiipeilyhalleista saa yleensä kiipeilytarvikkeista pienen alennuksen, jos on paikallisen seuran jäsen. Boulderkeskus Helsingissä on tajunnut tarjota etua, jota nettikaupoista ei saa: kaksi ilmaista kiipeilykertaa, jos ostaa kengät sieltä.

BananaFingers ja EpicTV tekevät yhteistyötä niin, että välillä kiipeilyvideon lopussa voi olla jokin tarjous tiettyyn tuotteeseen verkkokaupassa.

Barrabers näytti käyttävän "tarjous on voimassa vain tämän kerran"-taktiikkaa. Kun katselin kenkiä, alas tuli toisesta kengästä tarjous. Klikkasin pois ja tarjousta ei enää näkynyt. Hinta edellä tässäkin mentiin.

Miten muuten siis voi erottautua kilpailussa? Yhteisöä tukemalla. Joensuussa on toiminut jo vuodesta 2005 lähtien ehkä hulluin kiipeilytavaroita välittävä firma. Ei kai henkkavetoinen muuta voi ollakaan? Nimittäin LocoRock. Nimi ehkä kuvaa parhaiten perustajaansa. Olen tuntenut Henkan tuosta alkaen. Aloitimme molemmat kiipeilyn samaan aikaan, ja jo samana vuonna hän perusti firman, joka välittää kamppeita. Kaveri pärähti lajiin totaalisesti!

Oman yrityksen perustamisessa on tietysti omat hyötynsä, mutta mikä aina on kuvastanut Henkan toimintaa ja elämänasennetta on se, että raha ei todellakaan ole pääasia. Jos muita voi auttaa saamaan vaikka kiipeilytarvikkeita, kun itse pääsee niitä testailemaan, niin aina parempi. Sen minkä Henkkaa tunnen niin hän haluaa vilpittömästi parasta muille. 

Tällä hetkellä LocoRockilla on kaksi tavoitetta:

1. Olla mukana perustamassa Joensuuhun uutta kiipeilyhallia vuonna 2016 ja
2. tukea joensuulaisen kiipeilyseuran junioreita.  

Sivuilta löytyy mainio kuvagalleria, johon on kerätty Henkan ottamia (luvalla sanoen mahtavia) kuvia vuosien varrelta. Kuvia voi ostaa kaupalliseen käyttöön, ja tuotto lahjoitetaan kokonaisuudessaan joensuulaisen kiipeilyseuran juniorien tukemiseen. Joensuulaiset yritykset huomio. Kenties kuvat sopisivat vaikkapa teidän seuraavien mainoslehtien kuviksi? Kaikki ei vielä ole galleriassa ja niitä päivittyy sinne aika ajoin.

Jos kaiken tämän sivussa myy muutamia kiipeilykamppeita, niin aina parempi.

Yhteisöllisyys rokkaa, tai siis LocoRockaa. Käykääpä tutustumassa uusittuihin sivuihin.

Kirjoittaja on työelämään kohta palaava opiskelija, jolla raha on tiukassa ja siksi ehkä jutun aihe pyöri hinnan ympärillä, joka ehkä sai muut ostamiseen vaikuttavat seikat jäämään taka-alalle.

Mieletön aloittelija

Muistatteko vielä sen päivän, kun ensimmäisen kerran hyppäsitte seinälle ja ette tienneet, mitä tehdä seuraavaksi? Itsellä tuo hetki tapahtui noin seitsemän vuotta sitten. Muistan, kun menin Joensuun silloiselle Palloilukeitaan boulder cavelle tuttavan houkuttelemana. Kokeilu päättyi 15 min päästä turhautumiseen ja siihen, että käsiin sattui niin paljon, ettei edes kengännauhoja saanut sidottua. Vannoin, että en enää ikinä kiipeile. Toisin kävi.

Kipinä kuitenkin syttyi, lähinnä siksi, että paikalla olleiden kiipeily näytti niin hienolta ja halusin itse pystyä samaan. Kohta löysinkin itseni alkeiskurssilta ja sille tielle jäin. Nyt olen oikeastaan käymässä samaa tilannetta läpi kuin tuolloin seitsemän vuotta sitten. Noin 1,5 vuotta on mennyt niin, ettei säännöllisesti ole tullut kiipeiltyä, ja laji on sen verran armoton, että jos sitä ei tee, se kyllä kostautuu. Olen taas aloittelija. Mutta se on mahtavaa.

Chris Sharma on aikoinaan eräässä haastattelussa puhunut aloittelijan mielestä. Miten pitäisi joka päivä suhtautua kiipeilyyn niin, kuin se olisi ensimmäinen kerta. Näin sitä kohtaan säilyy tietty nöyryys, kipinä ja jokaisesta hetkestä pyrkii oppimaan mahdollisimman paljon. Kiipeilyssä olisi pysyttävä siis aina mieleltään aloittelijana. Jos puhutaan fyysisistä tekijöistä, kiipeilyn aloittamisessa parasta on se, kun alussa kehitys on varsin nopeaa. Jokaisella kerralla tuntuu, että pystyy tekemään taas jotain hieman enemmän: pysyy jossain uudessa otteessa tai jaksaa kiivetä jonkun uuden reitin. Tällä tavalla kiipeily on palkitsevaa, koska reitit kyllä antavat välittömän palautteen: reitti päästää toppiin, jos olet jaksanut panostaa siihen aikaa. Turhautuminen kuuluu totta kai asiaan, mutta miksi niin tuntuu? 

Kun ketutuksen jättää taka-alalle, voi nähdä suuremman kuvan ja tarkastella omia tuntemuksiaan. Kun aloittaa taas pitkän ajan jälkeen niin ei tietenkään kiipeä samalla tavalla kuin ennen, mikä on todella turhauttavaa. Tämä varmasti on vaikein paikka kaikille, jotka ovat esimerkiksi loukkaantumisen tai muiden kiireiden takia joutuneet vähentämään kiipeilyyn käyttämää aikaa. Ja joskus voi käydä niin, että aikaa ei enää jaksa käyttää kiipeilyyn, koska "ei kiipeä enää niinkuin ennen", koska ei voi kiivetä kaksi kertaa päivässä. Itselle meinasi käydä näin. Mutta miksi sen pitäisi antaa häiritä?  

Kiipeilyssä on kyse tunteesta. Siitä, että pystyy tekemään jotain, mitä ei aikaisemmin voinut kuvitellakaan tekevänsä. Tähän myös greidit perustuvat: kun olet kiivennyt yhden tason reitteijä niin voit siirtyä seuraavaan. Kiipeilyssä kuitenkin tärkeintä on itsensä voittaminen. Jos kiipeää 7c reittejä niin tottakai haluaa tavoitella seuraavaksi 8a -tason reittejä, eikä 7a:n tasoisia, koska se ei ole ehkä yhtä palkitsevaa. Nimenomaan turhautuminen ja työ palkitsevat. Mutta greidin ei saa antaa ottaa valtaa itsestä. 

Kun aloitin taas kiipeilyä, huomasin erään mielenkiintoisen asian, nimittäin juuri tuon tunteen merkityksen. Kun rämmin kömpelönä seinällä ja sain taisteltua ensimmäisen 5c reitin ylös pitkän ajan jälkeen, tunne oli aivan yhtä mahtava kuin jos olisi muutama vuosi sitten kiivennyt itselle hieman vaikeampaa reittiä ja päässyt sen ylös. Tuo 5c reitti oli silloisen hetken tasolle se, mikä toi onnistumisen tunteen kun sitä joutui oikeasti yrittämään. Mitä olen viime aikoina oppinut on se, että juju kiipeilyssä on siinä, että unohtaa greidin ja keskittyy tunteeseen. Joskus vain reitin hienous ja siihen liittyvät "muuvit" saavat hymyn kasvoille, oli se sitten "vaikea" ulkopuolisilla kriteereillä tai ei. Ehkä kiipeilyn koukuttavuus on juuri siinä, että tuota tunnetta voi metsästää aina loputtomasti. Joskus mietittiin, että se tunne, mikä kiipeilyn jälkeen säilyy 15 minuuttia, säilyisi koko ajan, niin elämä olisi aikamoista.

Miten sitten sitä turhautumista ja kiipeilemättömyyttä vastaan voi taistella? Yksi hyvä seikka on sormilauta ja kaverit, jotka tuovat ja ruuvaavat tupareitten kunniaksi sen keittiön oven yläpuolelle (kiitti tyypit, lauta on kestänyt). Ja tyttöystävä, joka tällaista oli ehdottanut. Luin talvella myös pitkästä aikaa erinomaista kiipeilyn treenaamiseen liittyvää kirjaa "Performance Rock Climbing", joka on edelleen ehkä yksi parhaista kiipeilykirjoista. Siellä on osio, mikä käsittelee "kiipeilijän sisäisiä eläimiä". Eli kiipeillessä voi kuvitella, että esimerkiksi liukuu otteiden ohi kuin käärme tai on ketterä kuin apina. Mutta turhautumisen estävää eläintä sieltä ei löytynyt. Minä siis päätin, että sisäinen kiipeilyeläimeni on jatkossa mangusti. Kun tuota kaveria katsoo, niin eihän voi olla vihainen, eihän? 

Mikä on sinun sisäinen kiipeilyeläimesi?  

Hyviä hetkiä kiipeilyn parissa kaikki mielettömät aloittelijat!

Mangusti (Herpestidae)

Vaatteet päällä suihkussa

Matkalla Göttingenistä Hardegseniin.

Tovi on vierähtänyt siitä kun viimeksi olen tänne jotain raapustanut. Ehkä siksi, että alunperin tarkoitus oli kirjoittaa blogiin sukulaisille kuulumisensa maailmalta ja maailmalla ei hirveästi ole viime aikoina tullut pyörittyä. Kesä on vain mennyt niin vaudilla ettei omia ajatuksiaan ole hirveästi ennättänyt työstämään. Tuntuu, että joka viikko on ollut joko kiipeilyreissua, polttareita, häitä tai muuta pööpöilyä, eli töitä. Helteet ovat takanpäin ja onneksi piristävät sateet ovat saaneet taas nurmikot vihertämään.

Oikeastaan viimeiset 1,5 kk on mennyt kaiken muun kuin kiipeilyn parissa. Osaltaan tilanteeseen vaikutti helteet, jotka tekivät kiipeilemisestä ja kaikesta muustakin urheilusta paitsi uimisesta ja rantalentopallosta epämiellyttävää. Motivaatio on ollut hieman hakusessa sen jälkeen kun tein hieman lähempää tuttavuutta kiven kanssa, onneksi oli pehmeä yksilö. Hyppäsin hevosen selkään melko nopeasti mutta ei kiipeily tuntunut enää samalta. Luotto oli hävinnyt. Sitä kävi taas jossain syvällä mistä on hyvä lähteä taas luovimaan ylöspäin. Sinänsä kumma, koska edelliset pari viikkoa tuntui siltä, että olisin voinut kiivetä mitä vain. Ja sainkin tavoitteeni kiivettyä. Suomessa ja ulkomailla on muutenkin tapahtunut aivan liikaa onnettomuuksia tänä kesänä, joten välillä on pakko kysyä itseltään, että onko tässä mitään järkeä? Kalliota tai vuoria ei voi hallita ja kaikki on mahdollista.

Saksassa olisi ollut mahdollisuus käydä samoissa maisemissa kiipeilemässä kuin missä elokuva Sharp End on kuvattu. Sharp End. Jos ette tiedä leffaa niin koittakaa haalia käsiinne. Saksassa on ainutlaatuinen alue missä on tuhansittain hiekkakivitorneja. Alue jatkuu osaksi myös Tsekkien puolelle asti. Paalit saattavat olla jopa 100 metriä korkeita. Alueilla on myös paljon niin sanottuja massiiveja (näiden päälle pääsee kävelemällä kun kiertää seinämän takaa eli mitä Suomessakin on) ja sitten torneja. Saksan puolella massiiveilla ei saa kiipeillä, tsekeissä saa. Tämä on puhtaasti kiipeilyeettinen juttu. Saksassa ajatellaan niin, että jos huipulle pääsee kiertämällä niin miksi sitten kiivetä vaikeimman kautta? Loogista. Tsekeissä tätä ohjetta ei ole ja "normaaleille" hiekkakivikalliolle on pultattu reittejä. Tosin se olisi turha kiivetä massiiveilla, koska torneja on tuhansia ja reittejä per torni on ainakin viisi...eli ei kiipeeminen kesken lopu. Hassuinta aluella on se, että siellä ei saa käyttää mankkaa, pultteja eikä mitään metallisia varmistusvälineitä. Hiekkakivi on niin haurasta, ettei se kestäisi tälläistä kulutusta. Muutamilla reiteillä saattaa olla metallilenkkejä joihin voi jonkun jatkon heittää. Mutta..hulluinta on, että paalit voi olla 100 m korkeita, reitillä ei välttämättä ole kunnon varmistupistettä ja väli pisteillä voi olla 20m. Ja miten siellä varmistetaan kiipeilijä? Kiipeilyköydestä tai prusik-narusta tehdyillä solmuilla! Niitä vain halkeemaan, jatko kiinni ja eteenpäin. Ei kovin miellyttävän kuuloista näin Suomisporttiin tottuneelle. Kiipeily on siellä täysin menttaalista: varmistuksiin ei voi luottaa ja kiipeily on lähinnä kitkakiipeilyä. Kiitän vielä tänäkin päivänä että tuona aamuna satoi kun olisi pitänyt lähteä kiipeemään. Hiekkakivellä ei saa kiivetä 24 tuntiin jos on satanut. Se on muuten vaarallisen liukasta. Kun kävimme kävelemässä seudulla ja ihmettelemässä reittejä niin sen sai huomata itse: kiveä pystyi kovertamaan sormin. Mut joku vika niillä tyypeillä täytyy päässä olla..

Tällä viikolla sain kuitenkin taas muistutuksen siitä miksi laji vei mukanaan. Sitä oloa mikä jää kiipeilyn jälkeen ei vain voi muualta saada. Kuntokeitaalla vietetyn parituntisen jälkeen ei haitannut vaikka ulkona satoi kaatamalla, ei vesisadetta edes huomannut. Kroppaa kivisti joka paikkaan, koska 6 viikkoon en juuri ollut kiipeilyä harrastanut. Mutta se oli hienoa. Ja tässä on kesää jäljellä vielä monta kuukautta ja parhaat kelit on vasta edessäpäin. Jospa sitä vielä ennättäsi kuntoon ja saisi kiipeilyleffaa Pohjois-Karjalasta aikaiseksi. Kiipeilijöille on myös tulossa uudet paidat ja sivut, katsotaan miten niiden projektien kanssa käy.

Kesällä on kuitenkin jossain tullut käytyä ja tässä joitain otoksia matkan varrelta.

Hyvää loppukesää kaikille!

Kräpsy Ilosaaressa. Ai kuka Kräpsy on? Kannattaa katsoa profiili Facebookista:)







Päästiin nettiin..mutta laittaisiko Jenni meidät myös sivuilleen?:)
Karjalaisen kohdalla sensuuri taisi iskeä.







Saksassa häävieraana, Teme esittelee paikkaa. Linnassa naimisiin. Komiaa oli. Tuo harmaa mikälie auto ei ole minun..










Linnan tyyppausta. Olihan siellä sormiin käyvät poketit. Onnea Turkuun vielä kerran!

Rap solo! Titanium!

Kuinka pitkän matkan olet valmis ajamaan vain sen takia, että saat kiivetä kiven päälle? No, paljon nyt Joensuusta matkaa Poriin tulee.. välillä sitä on vaikea ymmärtää itsekään, että eikö sitä parempaakin tekemistä löytyisi. No ei. Ei ehkä joka viikonloppu Poriin halua ajaa mutta se on varma, että oheinen projekti kutittelee vielä pitkään jalkapohjia. Niin kauan kun sen saa kiivettyä. Tosin jos en itse ennätä tänä kesänä käymään paikan päällä niin toivon että Porin hemmot jalkautuisivat metsään, pois caven suojista ja kävisivät tekemässä reittiin nousuja. Hieno visuaalisesti, mahtava muuveiltaan. Projecto Titanium :) Rap Solosta ei kuvia tähän hätään ole mutta jospa sitä videoo saataisiin jossain vaiheessa..

Projecto Titanium, Noormarkku 2010.











Tavallaan ymmärrän kyllä heidän haluaan pysyä sisällä: biljoonat itikat tervehtivät jokaista metsään eksyvää asiaan kuuluvasti piikittelemällä. Sietorajan kynnystä joutuu nostamaan melko korkealle.

Nyt toivotaan, että flunssa olisi jo pikkuhiljaa taakse jäänyttä ja pääsisi taas puuhastelemaan kivien pariin.

-j

Ps. Poikamme Joensuusta, Henri Pesonen, on muuten tällä hetkellä menossa Malmössä. Vuoden pesti rauhanturvaajana päättyi. Toiset tulivat lentäen, no, Henri valitsi toisen tien. Hän lähti Kosovosta pyörällä muutama viikko sitten liikenteeseen. Matkaa kertyy Joensuuhun 3 000km, aikaa vierähtää kolme viikkoa. Pisin etappi tähän mennessä ollut 200km. Kuulemma viikon polkemisen jälkeen oli ensimmäinen päivä jolloin ei ollut vastatuulta eikä polveen sattunut..uskokoon ken tahtoo :) Menossa on ollut mukana Tulikivi sekä Innoventum. "Nopein reitti ei aina ole se oikea." Lehtijuttuja odotellessa :)

Espanjalaista räppiä ja Biisonimafiaa

Kaitsu tyyppaa Teräsmiestä.

Suomen maankamaralle laskeutuminen on joskus hikistä hommaa. Lämpötila taisi näyttää +26 kun Helsinki-Vantaalle pääsi ja viimeistään silloin pystyi hyvällä omalla tunnolla heittämään toppatakin pois. Toukokuun helteet olivat päällä.

Helsingissä kiipeilyt jäivät kavereiden näkemisen, Suomen lätkämatsin ja helteen vuoksi hieman sivuasiaksi. Tosin motivaation siemen istutettiin syvälle, koska Helsingin boulderpaikat ovat melko hienoja ja varsinkin klassikon aseman saavuttanut Mellunmäki vaatii vielä uusintakierroksen jos toisenkin. Onneksi näin koska Turussa kiipeiltiinkin sitten kaikin mahdollisin keinoin.

Ohjelma: Lähtö 9.03 Helsingistä (juna tietty myöhässä 1h20 min, hyvä VR!), perillä 12.20. Pikainen käynti Akin kämpillä. "Tänään olin suunnitellut sellaista, että aloitellaan köysittelyllä ja sit ilta boulderoidaan niin pitkään kunnes tulee pimeä." Aha, no hyvältä kuullosti ja niin myös tehtiin. Syömisiä ei hirveästi kerennyt miettiä ja vesisadekkaan ei sotkenut suunnitelmia. Reitit kiivettiin vaikka olivat märkiä tai sit etsittiin paikka missä ei sada. Kun on intoa täynnä niin janon ja nälän tunne unohtuu hyvin nopeasti, joten kuten Veikka Gustafsson sanoo:" Hyvä vuorikiipeilijä on sellainen joka muistaa klipata sulkurenkaan köyteen kun on tarvis ja syö, vaikka oksettaakin." No ihan noin rankka ei meidä päivä ollut mutta syödä piti jatkuvasti jotakin tai muuten leikki loppuisi lyhyeen. Illalla keprujen jälkeen olikin hyvä mieli suunnata kohti Poria.

Pori. Tutkimaton paikka. Taisi boulderkärpänen iskeä pahasti, koska katuharja oli ensimmäisiä mitä tuli hankittua siellä. Kiviä on aivan lukematon määrä, jotkut laadukkaita ja jotkut vähän huonompia. Mutta vara on valita parhaat päältä. Sinne tuli muutama hyvä reitti avattua ja muutama probleema jätettyä (Solo Rap -projekti ja Titanium -projekti), jotka visuaalisuudellaan ja muuveiltaan ovat jotain sellaista mitä en ole Suomessa aivan heti tavannut. Koitan näistä saada kuvia kalastettua. Harmi kun joutui lähtemään pois liian aikaisin. Sormet olivat jo niin hellänä, että ei niillä nahoilla olisi pystynyt kiipeämään. Mutta kelläpä ei espanjalaisen räpin tahtiin harja heiluisi! Mutta sitä vain ihmetteli, että miksi paikalliset jäivät mieluummin keiviin hakkaamaan kuin että olisivat lähteneet meidän mukaan metsään? (Ehkä syynä oli seura tai ne miljardit itikat! :))

Porin jälkeen oli tarkoitus suunnata Tampereelle. Lunnaksen Janin kanssa oli sovittu kiipeilyt torstaille eli 7.15 junaan ja 8.45 suoraan lähtö kalliolle, jonne oli tunnin ajomatka. Hänellä oli hieman selkä kipeä eikä pariin päivään ollut pystynyt kävelemään ja päätös lähteä kiipeilemään syntyi vasta muutaman relaksoivan jälkeen. Mutta kyllä yksi 7c+ f.a. tehdään vaikka kokovartalopuudutuksen avulla:) Onnea Bar Jesuksen ensinoususta! Melko naurettavista krimpeistä joutuu kruksin vääntämään..heh. Kalliojärvi on perus Suomisportin ilmentymä, helppoja ja kovia reitttejä, tuskallisilla ja enemmän tuskallisilla krimpeillä kiipeilyä. Jani näytti jonkun 8b projektin ja aika napakalta se näytti..järvi kallion vieressä tuo aina plussaa fiilikseen.

Kalliojärvellä riittää projektia.











Mutta mutta..reilu kuukauden reissu on nyt takana ja päälimmäinen tunne on, että näitä lisää! Monta hienoa reittiä tuli kiivettyä, mutta monta jäi vielä hautumaan. Nyt vain odottamaan nahkojen palautumista, viikonloppureissuja ja keskittymään paikallisiin projekteihin.

Nähdään kallioilla!

p.s. Poriin on kuulemma saapunut joku fanaattinen boulderhunter...

Happo-Lepakoita ja Demoni-Muurahaisia

Tukka-Jukka kurkistaa.

"Se sataa koko kaksi seuraavaa viikkoa!" Tämä oli epätodellinen huuhahdus Helsinki-Vantaan lentokentällä kun katsoimme viimehetken säätiedotuksia tietokoneelta. Ottaakko jatkoyhteys Milanosta Malagaan vai mitä?! Reissu 30.4. - 19.5.2010 Italiaan näytti melko synkältä.

Kaikenlaista voi sattua kuitenkin. Onneksi kaveri oli jo katsonut torstaina vaihtoehtoista paikkaa Arcolle (jonne alunperin oli tarkoitus mennä). Finale Ligure on kunnon turistikohde Välimeren rannalla ja eivät kalliotkaan niin kaukana ole. Tosin paikka on sellainen, että en high seasonin aikaan siellä haluaisi olla..

Mitä noista kahdesta ja puolesta viikosta voisi sanoa? Monta rastia tuli ruutuun heti ensimmäisenä päivänä: menomatka kentältä Ligureen meni hyvin, poliisi pysäytti vain kerran :) Kiipeilyllisesti paikka ei ehkä noussut aivan Arcon tasolle, mutta kuten aina käy, parhaat reitit ja sektorit löytää vasta sitten viimeisinä päivinä. Vai johtuisiko se siitä, että kiipeilytaito ulkona kehittyy tuona aikana huomattavasti. Pitkä talvi kuitenkin vähän ottaa onsight taitoja pois ja siinä menee tovi ennen kuin kiveä osaa taas lukea tai että luottaa niihin olemattomiin jalkkiksiin tai pelkkään kitkaan (tosin 30m 6c släbi pistää kyllä jotain jo oppimaan:)). Jokainen meistä sai varmasti rutkasti lisää kokemusta mankkapusseihin ja jokaisella taisi jäädä hyvä mieli paikasta. Ja jos mietitte, että tuliko kiivettyä niin sanotaanko näin, että joka päivä kiivettiin kuin viimeistä päivää kun aina luvattiin sadetta seuraavalle päivälle. Mutta kuinkas ollakkaan, pidimme kokonaista 3 kiipeilemätöntä päivää. Ja viimeinen viikko tuli kiivettyä 7 päivää putkeen (kengät kuluneet kärjestä jo aika hyvin vaikka uusilla kumillä lähettiin).

Lähestymisten suhteen lainaan nyt topon tekstiä:"Paikan luonteeseen kuuluu se, että kalliot ja sektorit täytyy löytää itse. Jopa paikalliset eksyvät usein." Joten jos urheilumieltä ja seikkailuhenkeä löytää niin tämä on oikea paikka. Meillä tais pööpöilyennätys olla jotain 2 tuntia... Ja kannattaa vähän katsella mihin pokettiin sormensa työtää..niitä eläimiä voi olla joka paikassa. Miulla kävi yhdellä reitillä niin, että yksi poketti kävi sähisemään, joten aika nopeasti piti sormet kiskasta poikkeen. En jäänyt katsomaan, että oliko kyse käärmeesta, linnusta vai lepakosta mutta sen kohdan kiersin kyllä kaukaa. Arvailimme sitten jälkikäteen, että lepakko sen täytyi olla.

Niin ja se sade. Jostain syystä pilvet kiersivät aina Finale Liguren vaikka Lombardiassa oli ukkosta ja mutavyöryjä (siis siellä Arcossa minne piti mennä). Jos ajoi vaikka muutaman kymmenen kilometriä mihin päin tahansa niin siellä satoi. Jännä homma. Apinoilla kävi tuuri. Joten paikkaa voi suositella jos säät näyttävät muualla epävakaisilta.

Yhteenvetorastit:

- Coop (ehkä pahin rasti)

- poliisi pysäytti kerran

- autostradalla ajaminen

- 4:llä eri tavalla maksettu tietulli (ois jääny tämäkin jos oltas menty poismenomatkalla heti oikeaa reittiä) Oli hieman kuumat paikat kun 10 autoo on perässä ja yks jos toinenkin tööttää ja joku huutelee eikä ole mitään hajua mitä tehdä! No onneks Visa autto.

- 2 käärmettä bongattu polulla

- skorpioni

- näköyhteys vuohiin (varmistaja rupesi lauleskelemaan ihan omituisia, kiva oli just kruksissa pysyy pokkana, mut tuli kiire kyllä poikkeen kun uros kävi teroittamaan sarviaan puuhun:))
- kaikennäköisiä voltteja :)

- lähikaupasta ostettiin speckit loppuun (olivat kummissaan "500 g? Really?) No eivät myyneet niin paljoo..

- jäätelön syönti

- ym. :)

Loppuun vielä muutamia kuvia paikasta. Omalla kameralla ei ole hirveästi kiipeilykuvia, joten niitä pitää kavereilta kysellä.

Kohtapa nähdään taas kotikallioilla. Ja saatte ehkä tutustua uuteen kiipeilykerholaiseen, Kräpsyyn. Mutta siitä sitten myöhemmin :)

- Jussi