Kaksi juttua, mitkä toimivat hyvin naperokiipeilyssä

Naperokiipeilyä

Rytmi oli selvä. Suunnitelmat oli laadittu. Aikataulutus kunnossa. Jopa kerran teema oli valittu ja mielessä harjoiteltu. Kaikki oli valmista. Kun ohjelma oli suunniteltu, eihän sitä tarvinnut kuin vain edetä sen mukaan.

Voi pojat miten väärässä olinkaan.

Ensimmäinen naperokiipeily alkoi viime keskiviikkona. Jännitin hieman etukäteen, että mitenkähän kaikki sujuu. Kaikki osallistujat olivat tosin käyneet jo tutustumiskerralla, joten osallistujat olivat osittain jo tuttuja. Muuten en osallistujista tiennyt kuin, että he olivat 4-7 vuotiaita. Paikalle saapui lopulta kahdeksan naperoa.

Minulla oli ajatus, miten parituntinen viedään läpi. Etukäteen ajateltuna kaksi tuntia on aika paljon kiipeilyyn, ja siksi näillä kerroilla on tarkoitus tehdä myös liikuntaleikkejä ja lapsilla on mahdollisuus vaikka piirrellä aina välillä. 

Mutta näin ajattelin kerran menevän. 

Koska kiipeilyseinään on maalattu viidakkohenkinen kuva, ajattelin, että me voisimme lähteä viidakkoseikkailulle. Kaikkihan tykkäävät tarinoista, eikö totta? Alkulämppänä pitäisi siis ensiksi päästä tuonne viidakkoon. Millä sinne pääsee? Autolla, lentokoneella, laivalla… lapset saisivat päättää ja joku saisi aina näyttää miten esimerkiksi lentokone menee. Ja sitten kaikki juoksevat lentokoneina ympäri salia.

Kun vihdoin päästäisiin viidakon reunaan, niin sitten pitäisi päästä sinne seinälle. Mutta matkalla on paljon esteitä… Jos joku tietää Leijonaa mä metsästän –laulun niin tämä huokuu samaa henkeä…

1. Suo. Marssitaan suossa. Jalkoja nostellaan toooosi korkealle ja otetaan pitkiä askeleita.
2. Silta. Tömistellään sillalla. Mutta kuinkas ollakaan. Lautoja on sillasta tippunut. Joten laudoille pitää aina hyppiä.
3. Mättäät. Taas tuli suo vastaan. Loikitaan mättäiltä mättäille.
4. IIK! Muurahaisia. Nopeaa juoksua paikoillaan.
5. Joki. Huh. Onneksi rannalla on tukkeja. Yhdellä jalalla tasapainoilua tukkien päällä.
6. HUMPS! Tukki pyörähti ja rantaan on uitava.
7. Luola. Kiipeilyseinä sijaitsee salaisessa laaksossa, jonne pääsee vain pimeää luolaa pitkin ryömien.

HUH! Vihdoinkin perillä…

Lapset keksivät oikotien ja seinälle löydettiin jo ensimmäisen suon jälkeen…

Noh, kiipeämään sitä oltiin tultu, joten eikun seinälle. Alkuinnostuksen jälkeen jonottaminen ja säännöt, kuten patjalle ei mennä istuskelemaan alkoivat muistua paremmin mieleen. Hieman jo pelotti, että mitähän tästä tulee...

Koitti hetki, jolloin säkkituolit ja hernepussit alkoivat kiinnostamaan enemmän. Tällöin päätin kokeilla muutamia leikkejä, mitkä Sanna oli linkannut, ja sovelsin niitä hiukan. 

Ehdottomasti kaksi parasta juttua, mihin lapset oikeasti pysähtyivät keskittymään, ja mitkä olivat heistä kivoja olivat:

• Laiskiaiskiipeily. Miten laskiainen menee? Tosi hitaasti. Otettiin kisa, kuka on paras laiskiainen eli kuka kiipeää hitaimmin ylös… ensi kerralla pitänee ottaa revanssi.
  
• 5 sekuntia. Kaveri laskee alhaalla viiteen ja sitten vasta saa seinällä olija liikuttaa joko kättään tai jalkaansa, kumpaa nyt seuraavaksi haluaa. ”Vieläkö täytyy laskea”, kuvasi kommentteina ehkä parhaiten tätä, eli vuoroja vaihdettiin monta kertaa…

Lisäksi katsottiin muutamia ”tekniikkajuttuja”, ja vanhimmat niitä jo innoissaan kokeilivatkin. Mikä oli sinänsä hauska huomata.

Mitä tästä kerrasta sitten opin? Annan lapsille hernepussit heti ensimmäiseksi käteen, jolloin alkulämppä hoituu kuin itsestään.

Hikipäässä osallistujat saivat lähteä tälläkin kertaa pois, ja kun olisi pitänyt lähteä kotiin, seinä alkoi kummasti kiinnostamaan…

Naperokiipeily vanhemman näkökulmasta

Kiipeilyä Tarmon Talolla

Aloitamme tällä viikolla ensimmäiset naperokiipeilyt. Pidimme kaksi tutustumiskertaa Tarmon Talolla, joihin osallistuikin mukavasti perheitä. Kaiken kaikkiaan vain muutamalla taisi olla aikaisempaa kokemusta kiipeilyseinällä kiipeilystä (vaikka kaikkialle muualle olikin jo ennätetty kapuamaan…). Joku oli ennättänyt käymään jo Kiipeilypalatsillakin. 

Alkutohinan jälkeen ja seinän edessä touhutessa aloin kuitenkin huomaamaan, miten eri tavalla lapset suhtautuvat seinälle menemiseen. Tai siihen, mitä siellä seinällä tapahtuu. Tai mitä tapahtuu, kun sieltä pitää lähteä pois.

Naperokiipeily on mukavaa lapsi-vanhempi toimintaa. Lasta pääsee kannustamaan, näkee miten lapsi kehittyy jo yhden kerran jälkeen: hänestä tulee ehkä rohkeampi, eikä tarvitse enää niin paljoa vanhemman tukea takana. Toisaalta, pienimpien kanssa vanhempi pääsee auttamaan lasta ylemmäksi. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia huomioita vanhemmille eli mitä voi odottaa, kun naperon kanssa tulee ensimmäistä kertaa kiipeilyseinälle ja miten reaktioihin voisi ehkä suhtautua.

Lapsi on innostunut kiipeilystä

Lapsen päätä ei paljoa palele. Meillä seinä on 3,6 metriä korkea ja isoimmat lapset (5-6 vuotiaat) menivät jo helposti ylös asti. Viimeisen otteen olin laittanut ehkä 3,4 metriin. Topista (eli viimeisestä otteesta) on hyvä huudella vanhempaa katsomaan miten ylhäällä ollaan. Vanhemman tehtävä on ehkä enemmänkin hillitä menoa kuin rohkaista ja kannustaa. Kehut tietysti aina paikallaan.

Lapsi on alussa ujo

Lapsi saattaa katsella hyvän tovin, jopa puoli tuntia, ennen kuin uskaltautuu seinälle. Lasta ei kannata ”pakottaa” seinälle vaan kannattaa odottaa rauhassa, mitä tapahtuu. Jossain välissä lapsi voi haluta mennä kokeilemaan kädestä pitäen, jolloin ohjaajalta kannattaa kysyä, mikä on helpoin kohta kiivetä. Ensimmäinen kokemus voi joko rohkaista kokeilemaan lisää, tai sitten kokemus vahvistaa ajatusta, että kiipeily ei ole oma juttu. Vanhemman tehtävä on olla tukena, kävi kummin vain. Joskus, vaikka lapsi ei haluaisi enää kokeilla, pienen pohdinnan jälkeen lapsi innostuukin menemään takaisin.

Lapsi suuttuu kun ei onnistu

Vaikka innostus on kova, alussa ei välttämättä tiedä mitä pitäisi tehdä. Tällöin voi iskeä turhautuminen. Vanhemman tehtävä on taas vain kannustaa, ja kenties kysyä ohjaajalta, mistä kannattaisi aloittaa tai miten kohta pitäisi kiivetä, missä ei heti onnistunut. Jos lapsi käy toimimaan holtittomasti seinällä (suuttuu toden teolla) tällöin hänet kannattaa nostaa seinältä pois, rauhoittaa, ja mennä kokeilemaan ehkä yhdessä, vaikka ensiksi lapsi on sitä mieltä, että laji on ihan tyhmä.

Yrittää kovemmin kun ei onnistu

Näinkin voi käydä. Lapsi kokeilee itse eri reittejä. Hymyilee ja nauraa kenties sille, ettei nyt onnistunutkaan. Mutta olipa jännä kokeilla.

Kiipeily on niin kivaa, että ei haluaisi lähteä pois

Jos oli kivaa, tämä on mahdollinen seuraus.

Kokeilee vähän, ja puuhaa enimmäkseen muuta

Lapsi voi piirrellä tai juoksennella ympäriinsä. Huomasin, että neljä viisi vuotiaat keskittyvät jo hyvin kiipeilyyn, kun taas pienemmät leikkivät mieluummin vaikka koiraa… Lapsen ehdoilla kannattaa mennä tässäkin tapauksessa. Toisella tai kolmannella kertaa kiipeilykin saattaa jo kiinnostaa.

Haluaisi kovasti kiivetä, mutta ei uskalla kiivetä ylemmäksi

Kannattaa puhua rauhallisesti, koska lapsi voi vähän panikoitua vaikka olisikin vain metrin puolentoista korkeudella, jos korkeuteen ei ole tottunut. Tällöin kannattaa näyttää että laita jalka tähän ja tähän ja liikuta kättä ylemmäksi. Jos lapsi ei halua kiivetä, kysy haluaako hän alas vai kiipeäisikö niin, että vanhempi tukee kainaloista lasta seuraavan liikkeen ajan. Lapsen halun mukaan alas vaikka pyörähtäen (jotain kivaa jännän tilanteen jälkeen). Ylöspäin ei kannata työntää, koska jännitys voi todella olla lapsesta aivan liikaa.

Haluaa heti apua kun eteen tulee vaikeampi kohta

Tämä on yleistä pienempien kanssa. Alussa varsinkin. Jos otteet ovat vähän etäämpänä toisistaan tai niistä ei saa hyvin kiinni tai lapsi ei heti keksi mitä tehdä, niin vanhempi huudetaan helposti apuun. Lapsen pyyntöä kannattaa kuunnella, ja auttaa kohdan ohi. Seuraavalla kerralla lapsi ehkä jo muistaa, mitä pitää tehdä, ja menee eteenpäin ihan itse.

Niin ja joskus se alas hyppääminen voi olla hauskempaa kuin itse kiipeily…

Kiipeily tarjoaa kaikenlaisia elämyksiä vähän kaikille. Lapsesta voi oppia aivan uusia asioita, lapsi voi oppia uusia taitoja tai sitten lapsesta huomatut seikat vain vahvistuvat.

Hienointa on ehkä kuitenkin nähdä, kun kaikista ujoimmalla lapsella on levein hymy seinällä.

Arvaatko mikä laji kyseessä? Parantaa luovuutta ja vähentää stressiä

Ensimmäiseksi voisi tulla mieleen jooga tai meditaatio. Esimerkiksi meditaatiolla on tutkitusti stressiä vähentävä vaikutus. Plus muine hyvine asioineen.

Jooga puolestaan on hyvää fyysistä treeniä, ja parantaa liikkuvuutta, jos se vain ei rasita polvia tai niveliä muuten liikaa. Mentaalista puolta unohtamatta.

Mutta ei.

Kyseessä ei ole kumpikaan. Arvasit oikein. Kyseessähän on…

Kiipeily!

Satuin lukemaan Huffington post -lehdestä artikkelin (ok, myönnetään, 8a.nu:n kautta sen huomasin), jossa kiipeilyllä on todettu olevan vaikka mitä positiivisia vaikutuksia. Kun aikoinaan aloitin kiipeilyn, kuulin, että kiipeillessä on suorituksen aikana käytössä enemmän lihaksia, kuin voimistelijoilla omassa suoritteessaan. Tiedä sitten… ehkä näin voi ollakin. 

Jopa Alex Honnold totesi jutussa, että kiipeilyn mentaalista puolta ei ole juuri pidetty arvossaan.

Muita hyviä juttuja, mitä kiipeily tuo:

• Hyvää treeniä. Tunti kiipeilyä polttaa jopa 700 kilokaloria.
• Luovuus paranee. Ei huono juttu työelämässäkään… tai perhe-elämässä (ehkä se on syy eikä seuraus?)
• Aivotoiminta vilkastuu. Joskus reittien ratkaisemiseksi joutuu tosin kilauttamaan kaverille. Ongelmanratkaisukyky siis paranee. Työelämässä kova juttu myös.
• Parantaa muistia. Mitenkähän paljon unohtelisin asioita, jos EN kiipeilisi…

Kiipeily parantaa toden totta myös tärkeitä elämän taitoja, kuten peräänantamattomuutta, keskittymistä ja päättäväisyyttä. Ulkona tulee myös oltua huomaamattaan useita tunteja. Puhumattakaan unohtumattomista viikonloppuretkistä vaikkapa Ruotsinpyhtäälle tai Olhavalle, joita muistelee vielä vuosien päästä mielellään. 

Ehkä mielenkiintoisin juttu koski kuitenkin erityislasten kohdalla havaittua muutosta: kuuden viikon jälkeen kiipeilevä lapsi koki minäpystyvyytensä (engl. self-efficacy, olisiko itseluottamus parempi sana?) parantuneen. Ja saman huomasi myös lasta varmistanut ohjaaja.

Kiipeilyssä ei ole kyse vain lähtöotteista ja topista, vaan kaikesta siitä, mitä sitä ennen, jälkeen ja niiden välillä tapahtuu.

Mikä sinusta on kiipeilyssä parasta?

Joskus pitäisi kuitenkin osata luovuttaa ajoissa? Kuva vuosien takaa Slippery when wet -reitin edestä Jerosta.

Et ehkä tarvitse lisää coretreeniä pitääksesi jalkoja negatiivisella seinällä. VINKKI.

"Pidä jalat seinässä!"

"Pidä core tiukkana!"

Nämä ovat ehkä tuttuja huudahduksia kiipeilykavereiltasi, kun kiipeät hieman negatiivisempaa seinää.

Kun aloitin kiipeilyn, yksi mystisimmistä asioista oli kiipeilykengän pitäminen slouppaavalla otteella 45 asteen hänkillä. Jostain syystä jalat poppasivat irti melkein aina, kun yritti hieman dynaamisempaa liikettä suorittaa. Muistan miten tuskaista oli ymmärtää se, mistä tämä johtui.

Nykyisin tiedän paremmin.

Kenkien vika :)

Noh, ei ehkä täysin, mutta pieni totuus tuossakin vitsissä. Kiipeilykenkien kärkien pyöristyessä, pienillä otteilla pysyminen käy haastavammaksi. Se on tietenkin vain hyvää treenausta: hieman isoilla kengillä kiipeily vaatii myös aivan toisenlaista luottoa jalkoihin, mikä edesauttaa taas jalkatekniikkaa. Jalkaa on pakko painaa otteelle, mikä taas vaatii keskikropan tehokkaampaa aktivointia.

Mitä sitten voi tehdä, jos coretreeni on jäänyt väliin tai se kiipeilykenkä tuntuu lipsuvan aina siitä samasta otteesta?

Tässä vinkki, joka voi tuntua ehkä oudolta. Enkä tiedä moniko tätä oikeasti tekee... isot pojat tosin näyttävät vuolevan kenkien pohjia partaterällä, jos pohjaan on tullut suurempia viiruja. Tämä on hieman pehmeämpi lähestymistapa kenkien eheyttämiseen.

Se on kenkien pohjien rapsutus.

Olet varmaan huomannut, että erityisesti sisällä kiivettäessä kiipeilykenkien pohjat alkavat ajan myötä kiiltämään ja tulevat ehkä jopa vähän koviksi. Tämä on nähtävissä erityisesti paikoissa, missä otteet ovat jo vähän kuluneet ja liukkaat. Kumit saa kuitenkin hyvin helposti aktivoitua uudelleen. Pohjauttaa niitä ei siis heti tarvitse. 

Oheisella videolla näkyy, miten se onnistuu. Olen havainnut, että tämä on ehdottomasti paras tapa saada hieman lisää luottoa kenkiin. Olen kokeillut hiekkapaperia, peukalolla hierontaa, ja raspia, mutta nuo eivät välttämättä tee muuta kuin kengistä liukkaammat (pohjan hierominen tosin lämmittää kenkää ja näin ollen kylmällä kelillä voi olla paikallaan).

Kiipeilykenkien rapsutus from Jussi Kettunen on Vimeo.

Ota siis veitsi ja rapsuta pohjaa sen verran, että kiiltävä osa muuttuu mustaksi. Kumia ei siis kulu millejä, pohjaa ei vuolla, vaan rapsutetaan.

Jos ei muuta, niin ainakin henkinen kitka paranee, kun tietää, että kengät toimivat, kun vaikkapa släbillä on noustava yhden jalan varaan slouppaavalle otteelle, joka tuntuu lipsahtavan milloin vain, kun jatko alla on jäänyt jo useamman metrin päähän…

Loppuun vielä huomautus. Ketunhäntä mankassa ei ota vastuuta kengistä tai muista vahingoista, jotka ovat mahdollisesti aiheutuneet edellä kuvatun toiminnan vuoksi. Kokeile vanhoihin treenikenkiin ensiksi, jos olet epävarma. Rapsuta huolellisesti ja pidä toinen käsi mahdollisimman etäällä.

PS. Tämä ei tosin vapauta sinua kokonaan coretreenistä :)

Kun pelkkä venyttely ei riitä

Sanotaan, että elämä muodostuu ihmisistä keitä tapaa (pahoittelen huonoa käännöstä).

Joskus uudella ihmisellä voi olla hyvinkin suuri merkitys. Ja siitä ihmisestä voi tulla hyvin merkittävä osa elämää, vaikka hän ei olisi ollut samalla polulla kuin vain pienen hetken.

Ja joskus he voivat olla hyvinkin yllättäviä. Merkitystä ei tämä toinen osapuoli välttämättä itse edes tajua. Minullekin kävi äsken niin.

Tapasin joulupukin.

Tai noh, en varsinaisesti tavannut (tontut olivat taas jättäneet lahjat oven taakse, hitsi), mutta paketeissa oli tällä kertaa jotain sellaista, mistä olin ajatellut, että ei kai se nyt voi toimia. Vaikka olin ylistäviä sanoja kuullut kavereilta jo ainakin vuoden päivät.

Kyse on nimittäin pilatesrullasta.

Ja ai että miten tekee kipeää! En tiedä onko kipu hyvästä vai pahasta, ainakin tietää että liike ottaa oikeasta kohdasta. Ei tietenkään kannata tehdä niin kovaa, että silmissä näkee tähtiä. 

Kävin heti aattona katselemaan Youtubesta, että mitä ihmettä rullalla voi tehdä. Yläkroppa oli tietenkin kiinnostuksen kohteena, koska sieltä ne jumit kiipeilijällä yleensä löytyy. Törmäsinkin yhteen varsin hyvään pätkään.

Oheisellä videolla näytetään, miten hauikset, olkapäät ja rintalihakset saa rullalla käsiteltyä. Itse ainakin testin tehtyäni huomasin, että kyllä, olkapäät kiristää. Murjomisten jälkeen tein testin uudelleen ja kyllä, takapuoli nousi hieman korkeammalle. 

Tätä olen tehnyt nyt aktiivisesti siitä lähtien ja täytyy sanoa, venyttelyn kanssa kädet tuntuvat jotekin kevyemmiltä. Varmaan tässäkin saa liikaa tehtynä itsensä aika hyvin pakettiin, mutta maltilla, ja kuunnellen omaa kehoa, rulla on hyvä oheisväline.

Jos ei hieronnassa raaski joka viikko tai kuukausikaan käydä, tämä on hyvä vaihtoehto. Hierontakaan ei vie itseltä vastuuta oman kehon huollosta, eikä pelkkä hieronta pidä jumeja loitolla. Itsellä on kokemusta myös siitä, kun tilanne on jo niin paha, ettei edes hieronta auta vaan ainoa keino on totaalinen lepo kiipeilystä.

Pilatesrulla on varmasti yksi oheisväline, mikä siirtää uutta tuollaista skenaariota epätodennäköistä-sarakkeeseen.

Tarinaa Suomikiipeilystä

Arvoin pitkään. Ja päätös venyi taas loppumetreille. Olo oli kuin släbillä, missä edellinen pultti on kolme metriä jalkojen alla, ja kahden muuvin kruxin jälkeen pelastava klippi odotti laiskana tavoittelijaansa.

Nappasin jatkosta kiinni ja lähdin katsomaan Kylmää kiveädokumenttia Bouldertehtaan auditorioon.

Onneksi lähdin.

Pienen alustuksen jälkeen, jonka olisi ehkä toivonut olevan hieman pidempi kuin ”meillä oli hieman teknisiä ongelmia”, jälkeen leffa starttasi. Oli kyllä hienoa materiaalia täytyy sanoa. Ja oli ne kiipeilijät ennen rautaa.

60-luvun pätkiä olisin voinut katsoa vaikka koko illan. Mieti nyt. Yksi henkilö saa vain päähänsä lähteä katsomaan miltä Matterhorn näyttää, ja siitä lähti koko Suomen kiipeilypaikkojen kartoitus.

Mutta kujeet olivat kyllä samat kuin tänäkin päivänä, ja ne ovat asioita, mitkä tekevät kiipeilystä niin erikoisen. Kotiin rakennetut omatekoiset treenipaikat (lankut seinällä, jossa mentiin viiden kilon hiekkasäkit vyötäisillä), karttojen katselu, että "missä niitä kiviä nyt on" tai p-jauhaminen nuotiopaikalla, ovat asioita, jotka yhdistävät kiipeilijät tänäkin päivänä. 

Ja varmistuksen antaminen puolitutulle, josta tulee, jos nyt ei sydänystävä, niin melko hyvä kaveri sen jälkeen.

Seuraavan kerran kun tutisen Olhavalla yläköydessä, muistelen pätkää, jossa kaikkien varmistuksen irrotessa eräs kiipeilijä pulskahti Olhavan lampeen, tai erään mixtaa mennessä hakku jäi vähän huonosti, ja hän tippui lievästi kerien pää edellä pari metriä alempana olevalle pultille, ja mietin, oiskohan aika liidata.

Mutta en paljasta leffasta sen enempää.

Käykäähän katsomassa dokumentti, jos ette ole vielä nähneet. Taitaa olla Joensuussa seuraavan kerran näytillä.

Kiitokset tekijöille vielä kerran.

Oivan aloittelijan alkurutiinit

Olen viime aikoina lukenut paljon kiipeilykirjallisuutta. Lähinnä treenaukseen liittyvää. Kiipeilyfilosofian pohtimiseksi on vielä riittänyt Perttu Ollilan kirjoittamat jutut vanhoihin Kiipeily-lehtiin. Joista en vieläkään tajua mitään. Ehkä filosofian aika tulee vielä…

Minkä olen taas oppinut, kymmenen vuoden kiipeilyn jälkeen, että lisätieto ei välttämättä lisää tuskaa. Vaikka voisi kuvitella, että jokainen kiipeilykirja on samanlainen, niin kuitenkin jokaisella kirjoittajalla on oma henkilökohtainen näkemyksensä asioihin, treenaukseen, syömiseen tai siihen kiipeilyfilosofiaankin. Takana saattaa kuitenkin olla jo vuosikymmenien kokemus kiipeilyn parista. Näistä voi saada hyviä ideoita, ja omaan treenaukseen voi saada jopa jotain järkeä.

Järkeä. Sitä olen lähtenyt nimenomaan hakemaan. Molempien nimettömien pulleyden sanoessa tänä vuonna naps, niin jotain ehkä on tehtävä toisin.

Kiipeilytekniikkaa ei voi koskaan harjoitella liikaa, luulisin. Kun katsoo vaikka kiipeilyn maailmancupin kisoja, siellä näkee monenmoista menijää. Vanhan liiton tyypit (eikä siis iällä pilattuja todellakaan kukaan) menevät staattisemmin, kun taas nuoret 16 vuotta ja ylöspäin, pomppivat otteilla kuin olisivat kokovartalovieterin nielaisseet. 

Jos astutaan pikkaisen taaksepäin, ja unohdetaan taas kisakiipeilijät, niin tekniikkaa on monenlaista. Riippuen ihmisen ominaisuuksista myös. Onko nopeita vaiko hitaita soluja kehittynyt lihaksiin. Tiivistäen siis tykkääkö hyppiä otteisiin vai kurkotella niihin rauhallisemmin. Perustekniikat ovat kuitenkin kaikille samoja. Flägäys, back step, pivotointi, ristiinaskellus… kaikki ne tekevät kiipeilystä jouhevan näköistä. Ja vähemmän kuluttavaa tietenkin.

Yksi kirja mitä olen viime aikoina selannut on ”The self-coached climber” (luulin, että Performance Rock Climber olisi tältä saralta ainoita mitä tarvitsee lukea, mutta väärässäpä olin). Kymmenen vuoden aikana tietysti on jo kehittynyt oma tyyli kiivetä, ja siitä on vaikea päästä pois, jossei kuitenkaan mahdotonta. (Helpommalla toki pääsee kun yrittää tehdä asiat heti alussa oikein). Vaatii vain hieman keskittymistä. Siksi olen ottanut päämääräksi tehdä alkulämmittelyn aina tekniikkaa hioen. Hiljaiset jalat, liimatut kädet, tennispallot käsissä, oman painopisteen etsiminen seinällä aina ennen varsinaisten reittien kiipeämistä ja lukuisat muut harjoitteet ovat myös tekniikoita, joilla saa itsensä kiipeilyfiilikseen. Kaikki päivän aikana kertyneet ajatukset vaikkapa kouluun tai töihin liittyen karisee. Yhtäkkiä on täysin kiinni hetkessä. Mieli ei vaeltele. Kädet eivät ole pumpissa. Tämä siis muutamien kokeilukertojen jälkeisinä havaintoina. 

Yleensä minulla on aina kova kiire seinälle, ja reittejä käy huiskimaan miten sattuu sen enempää kiinnittämättä huomiota siihen, mitä siellä seinällä tekee. Pieni huomio tekniikkaan, ja siihen, mitä tekniikoita reitillä voisi käyttää, ja kiipeilypäivä voi saada oivan käänteen. Ja kuka tietää vaikka flashaaminen parantuisi (esimerkiksi jonkin melkein oman maksimitasoreitin kiipeäminen ensimmäisellä yrityksellä, koska alitajunnasta keksii tehdä vaikean muuvin oikein, koska aluksi keskittyi hieman tekniikkaan).

P.S. Kiipeilytekniikkaan kannattaa perehtyä heti kiipeilyn aloittaessa. Tosin se on vähän sama asia kuin joogassa: liikkeitä voi katsella kirjoista, mutta se on kaukana siitä, mitä siihen oikeasti sisältyy. Katsele muita, katsele videoita, kuuntele ja kysele. Osallistu kiipeilykurssille. Oma kiipeilyohjaaja alussa voi myös olla paras sijoitus (hyvien kiipeilykenkien lisäksi) mitä kiipeilyn suhteen tekee.