Testissä ekomankka

Charko testissä.

Siitä taitaa olla nyt 8 vuotta kun olin ensimmäisen (muuta toivottavasti en viimeisen) kerran Arcossa, Italiassa. Tuolloin sain viettää kaksi viikkoa vain kiiveten. Elämä oli helppoa: päivärutiinit olivat selvät. Yhdeksältä suunnattiin kalliolle ja takaisin joskus ilta seitsemältä, kahdeksalta.

Kiipeilykaveri mainitsi jotain tuolloin, mikä sai ajattelemaan.

”Kalliot ovat kertakäyttötavaraa.”

Miten niin? Kyllähän kallio on ja pysyy. Mutta Arcossa tämä näkyi hyvin: leirintäalueen vieressä, kävelymatkan päässä sijaitsevat suosituimmat reitit olivat jo niin lasittuneita, että niille ei halunnut mennä (parhaat paikat löytyivät noin 20-45 minuutin ajomatkan päästä pohjoiseen).

Suomessa ei ongelma vielä ole niin ajankohtainen, vaikka Turun Luolavuoressa esimerkiksi Oho eiku –reitillä ilmiö on jo havaittavissa. Suurin syy lasittumiselle on varmasti kiipeilykengät, mutta ei mankkakaan syyttömäksi jää. Siksi päätin tilata ja testata Charkon eco -kiipeilygeeliä. Sen pitäisi olla riittoisaa, biohajoavaa, myrkytöntä, riittoisaa ja sen ei pitäisi vahingoittaa kiveä.

Kädet ovat minulla varsinkin talvisin hyvin huonossa kunnossa ja iho jopa halkeilee välillä. Tämän vuoksi alkoholiton, hieman ihoystävällisempi vaihtoehto on hakusessa.

Charkon purkki vaikuttaa hyvin riittoisalta, kun sitä ensimmäisen kerran laittaa käsiin, vaikka ensisilmäyksellä näyttäisi purkki pieneltä. Ero ”kuivattavia agentteja” sisältäviin tuotteisiin on se, että tämä kuivuu noin minuutissa. Tämän jälkeen kädet muuttuvat valkoiseksi. Tulos on kuitenkin epätasainen: aina ei tiedä, tuleeko mihinkin kohtaan tarpeeksi otettua geeliä. Mankan pitäisi sopia kotitreeneihin, koska se ei pöllyä samalla tavalla. Tämä ei ihan pidä paikkaansa, jos sitä laittaa vähänkään paksumpaa kerrosta. 

Kädet noin minuutin jälkeen.

Jostain syystä juuri tuo pitkä kuivumisaika on hieman ärsyttävä tekijä, varsinkin jos pitäisi heti päästä seinälle, eikä haluaisi minuuttia istuskella… pitäisi ehkä tuo aika osata ottaa mahdollisuutena lepoon. Aine pysyy käsissä ihan hyvän matkaa. Vielä en ole ihan varma, kannattaako sen kanssa käyttää normaalia mankkaa samaan aikaan, enkä tietoa siitä ole löytänyt. Sitä olen testannut vasta otteilla, mitkä ovat jo valmiiksi melko liukkaat. Yksi selkeästi huono puoli aineessa on se, että kun valkoinen osa menee pois (jolloin se toimii tosi hyvin), sormet jäävät todella liukkaiksi, kuin olisi jotain käsirasvaa käsissä. Tämä ei tietenkään ole mikään hyvä juttu…

Kädet parin Moon boardissa tehdyn kierroksen jälkeen.

Suureen suosioon tämä ei minulla ole vielä noussut, juuri tuon liukkauden takia. Ulkokallioilla en ole tätä vielä päässyt testaamaan. Ehkä se siellä toimii paremmin?

Ostaisinko toiste? Noh, käytetään nyt ensiksi nämä kaksi purkkia pois. Mutta aion jatkaa ekomankan metsästystä, muutama on jo katsottu. Toista olisi siisti saada jopa Suomeen asti.

Netin hehkutuksiin ei aina pitäisi luottaa…

Hernepussit rokkaa!

Jaa vai että hernepusseja?

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa, kuten tässä käsitellyt hieman naperokiipeilyn riemua, miksi kiipeily on ihan hyvä harrastus ja mitkä jutut ovat toimineet naperoitten kanssa.

Meillä ryhmä, jossa ikähaitari on 3,5 ikävuodesta seitsemään, kokoontuu neljä kertaa kerran viikossa ja tällä viikolla oli kolmas kerta. Haasteena tietenkin tällaisen ryhmän kanssa on, että kaikille olisi sopivia reittejä kiivettäväksi.

Seinä on 3,6 metriä korkea, ja aluksi sitä ajatteli, että yksi köysilinja pienimmille olisi hyvä olla. Mutta vielä mitä. Melkein ylös asti saa kilpikonnat ja käärmeet viedä, ja sinne mennään. Toki alaspäin on hieman kiivettävä, mutta hurjan ylhäältä osa lähtee hyppimään. Kuulemma hypitty ennenkin…

Tällä viikolla oli taas tauon jälkeen kerta, ja suunnitelmissa oli katsoa, miten seinällä voi liikkua poikittain. Olin, omasta mielestä, tälle kertaa viritellyt hyvät reitit, joissa oli useita variaation mahdollisuuksia. Improvisaatioksihan se sitten meni.

Alkulämppänä meillä on ollut hernepussien heittelyä, se kun on kivointa hommassa… ajattelin siis, että miksipä en kokeilisi alkulämmittelyssä leikkiä ”Hernepussin pelastus”. Vein neljä pussia toppeihin, jotta puolet voisi käydä hakemassa pussin, ja sitten he voisivat käydä heittelemään sitä kaverinsa kanssa.

No, pieni kisa seinälle kun kaikki halusivat käydä pussit. Harmituksesta, kun pussia ei saanut, selvittiin kyllä.

En tosin arvannutkaan miten suuren suosion tämä leikki saisi.

Meillä meni koko kaksituntinen siihen, että pelastimme hernepusseja eri paikoista. Ja nälkä kasvoi syödessä: jos pussin oli pelastanut hieman alempaa, niin kohta se haluttiin pelastaa ihan ylhäältä… Ja oli mahtava nähdä miten pikkuhiljaa ylöspäin hivuttauduttiin, vaikka vähän ehkä jännitti. Mutta pussi piti pelastaa.

Keksin sitten, että toisen piti viedä pussi jonnekin (kun itse ei enää jaksanut :)), ja toisen piti pelastaa se. Pientä jäynäähän siinä keksittiin aina kaverille…

Isoimmille lapsille tein niin, että ensiksi piti kiivetä ylös pussi kädessä. Pussi toppiin ja kiivetään alas. Ja samoin tein ylös ja pussin kanssa alas. Siinä alkoi suurimmatkin energiapakkaukset olla mehun tarpeessa pian.

Hernepussit todella rokkaa. Aika hurahti kuin siivillä, ja aika väsyneitä kerholaisia oli lopussa.

Ensi viikolla pelastetaan pehmoja. Saa nähdä, mitä siitä tulee.

Vanha kettu oppii uusia temppuja

Näkyykö tuossa kivessä mankkaa...?

Kiipeily on jännä laji.

Sitä voi harrastaa aina siitä lähtien kun oppii kävelemään, ja aina niin pitkään kuin vain pystyy.

Eikä harrastamisen aloittaminen katso ikää. Saman onnistumisen fiiliksen voi saada reitillä kuin reitillä, kunhan se vain tuottaa pientä tarvetta ponnisteluille.

Mutta sekin on jännää, miten kohta 11 vuotta kiivenneenä voi vieläkin tulla sellainen tunne, että siinä kehittyy, että oppii, jaksaa ja on pikkasen jopa vahvempi.

Viestittelin pitkästä aikaa Sami Koposen kanssa ja puhe kääntyi tähän seikkaan. Että on saanut treenata terveenä (kun viime vuonna molemmista käsistä pulleyt poksahti) ja tuntuu, että kehittyy. Samikin sanoi, että voima tuntuu tarttuvan nyt hieman paremmin, kuin viime vuonna armeija-aikaan.

Listerien ja Supermarion kiipeämiset viime viikonloppuna kuvastavat hyvin, että jooo-o, on voima tarttunut… ja muutama muu on jo mielessä, johon ehkä sinäkin pääset osalliseksi, mutta siitä sitten myöhemmin…

Sami myös kysyi, että mikä jippo minulla on ollut käytössä. Tätä kävin sitten pohtimaan, enkä oikeastaan keksinyt muuta kuin sen, että olen tehnyt säännöllisesti voimistelurenkailla liikkeitä (erilaiset punnerrukset suosikkeja). Ja coretreeniä paljon enemmän kuin ennen. Jossain määrin olen myös käyttänyt jaksottamista, tai ainakin koittanut treenata erilailla aina eri päivinä, kokeilla monta lepopäivää tarvitsee, jotta tulee hyvä päivä, vai tarvitseeko edes ja niin edespäin. Tein talvella myös pitkästä aikaa erilaisia tekniikkatreenejä, mitkä ehkä jollain tapaa on kehittänyt liikkumista ja jalkatyöskentelyä.

Treenit olen koittanut aina jaksottaa niin (kun aina sitä haluaa jotain projektia kränkätä) että alussa helpompaa tietty määrä, sitten voi koittaa, ja sitten taas lisää määrää. Kunhan tulee kiivettyä paljon, ettei käy niin että huomaa kahden tunnin jälkeen kiivenneen viisi reittiä, ja projektoineen yhtä.

Sami mainitsee MTK:n blogissa, että hän kiipeää 3-4 päivää viikossa eli vähentänyt sitä ja lisännyt muuta treeniä (Joensuun ajoilta muistelen määrien olevan jotain muuta :)). Olisiko tässä yksi vinkki siihen, jos tuntuu, että ei kiipeily mene eteenpäin? Tekee välillä jotain, mikä jäänyt vähemmälle? Itse ainakin huomaa helposti sen, että lihashuolto jää helposti vähälle, jos kaiken saatavilla olevan ajan käyttää vain kiipeilyyn.

Tällä hetkellä olen koittanut keskittyä yhden käden lukkoihin ja leuanvetoihin lisäpainoilla (toinen käsi esim. huonolla listalla ja toinen kahvalla, kun ei yhden käden leuka mene...) Ja näissäkin huomaa kehityksen. Kuten myös seinällä.

Mutta oli miten oli, kiipeilyssä voi nähtävästi aina oppia jotain uutta. Ja se on siistiä.

PS. Oletko vastannut jo pieneen kyselyyni kiipeilyblogeista? Käy jättämässä mielipiteesi tästä.

Pieni kysely kiipeilyblogeista

Lupa epäonnistua

Sinnikkyys palkitaan

Uskallatko yrittää?

Kysymys voi tuntua hassulta, mutta halu kokeilla jotain uutta voi joskus tyssätä tähän epäonnistumisen tunteeseen.

Kiipeilyssä uskaltaminen voi tietysti konkretisoitua ihan sillä, että reitti voi olla esimerkiksi ulkokalliolla sen luonteinen, että se on yli omien kykyjen. Tällöin tietenkään ei kannata leikkiä rohkeaa, vaan kannattaa kuunella omia tuntemuksiaan.

Törmäsin Modernin idiootin kirjoitukseen Jumipäästä, joka viivytteli, koska pelkäsi epäonnistuvansa. Siinä oli mielenkiintoinen ajatus: ihminen, jota on aina kehuttu lahjakkaaksi, ei uskaltanutkaan kokeilla uusia juttuja, koska niissä hän ei saattaisikaan olla lahjakas, ja voisi näin ollen epäonnistua. Tällainen ihminen ajattelee, että jokaiselle on annettu syntyessään tietty määrä kykyjä, joita ei harjoittelemalla voi kehittää.

Vastaavasti lapsi, jota on aina kehuttu hyvästä yrittämisestä, ei pelkää epäonnistua, koska hän tietää, että yrittämällä asiat oppii ja hän näkee epäonnistumisen mahdollisuutena.  

Kiipeily on yleensä 99 prosenttia epäonnistumista ja loppu onnistumista...

Tämän vuoksi se voi lajina olla välillä hankala sietää. Ainakin alussa. Siinä käytetään aivan eri lihaksia kuin mitä muuten käytetään (kukaan ei siis voi lähtökohtaisesti olla heti valmis seinälle, niitä lahjakkuuksia lukuun ottamatta ;)) 

Uusia reittejä ei ehkä uskalla kokeilla, koska on mahdollisuus, että sitä ei sitten pääsekään... "parempi ehkä pysyä tutuilla reiteillä".

Tosin kiipeilyssä alussa lahjakkaille saattaa tulla jossain kohtaa turhautuminen vastaan, jos reitit eivät enää menekään helposti, ja niitä joutuu hinkkaamaan kymmeniä kertoja.

Minulla on projekteja, joita olen yrittänyt vuodesta 2007 alkaen.

Kiipeilyssä kehittyäkseen täytyy olla siis valmis tippumaan. 

Mutta se hyvä puoli lajissa on, että sitä tekemällä varmasti kehittyy kiipeilijänä. Ja kannattaa muistaa, että ennen kuin on tehnyt tuhansia toistoja melkein samanlaisista liikkeistä, ei voi olettaa, että jokin uusi vaikea reitti menisi ensiyrittämällä. Reitit vaativat usein hermotusta, lihasmuistin kehittämistä jne. Alussa vaikealta tuntunut muuvi saattaakin mennä jo viidennellä yrittämällä aivan helposti. 

Ja se on jännä tunne se.

Jos kehitys tyssää, niin se onkin sitten eri jutun aihe... 

Mutta ennen kuin opin kiipeilemään niin koitan pitää nämä tyttäreni sanat mielessä:

"Kun vaan kokeilee, ja kokeilee, ja kokeilee, niin voi tulla sellainen olo, että oppii."

Kaksi juttua, mitkä toimivat hyvin naperokiipeilyssä

Naperokiipeilyä

Rytmi oli selvä. Suunnitelmat oli laadittu. Aikataulutus kunnossa. Jopa kerran teema oli valittu ja mielessä harjoiteltu. Kaikki oli valmista. Kun ohjelma oli suunniteltu, eihän sitä tarvinnut kuin vain edetä sen mukaan.

Voi pojat miten väärässä olinkaan.

Ensimmäinen naperokiipeily alkoi viime keskiviikkona. Jännitin hieman etukäteen, että mitenkähän kaikki sujuu. Kaikki osallistujat olivat tosin käyneet jo tutustumiskerralla, joten osallistujat olivat osittain jo tuttuja. Muuten en osallistujista tiennyt kuin, että he olivat 4-7 vuotiaita. Paikalle saapui lopulta kahdeksan naperoa.

Minulla oli ajatus, miten parituntinen viedään läpi. Etukäteen ajateltuna kaksi tuntia on aika paljon kiipeilyyn, ja siksi näillä kerroilla on tarkoitus tehdä myös liikuntaleikkejä ja lapsilla on mahdollisuus vaikka piirrellä aina välillä. 

Mutta näin ajattelin kerran menevän. 

Koska kiipeilyseinään on maalattu viidakkohenkinen kuva, ajattelin, että me voisimme lähteä viidakkoseikkailulle. Kaikkihan tykkäävät tarinoista, eikö totta? Alkulämppänä pitäisi siis ensiksi päästä tuonne viidakkoon. Millä sinne pääsee? Autolla, lentokoneella, laivalla… lapset saisivat päättää ja joku saisi aina näyttää miten esimerkiksi lentokone menee. Ja sitten kaikki juoksevat lentokoneina ympäri salia.

Kun vihdoin päästäisiin viidakon reunaan, niin sitten pitäisi päästä sinne seinälle. Mutta matkalla on paljon esteitä… Jos joku tietää Leijonaa mä metsästän –laulun niin tämä huokuu samaa henkeä…

1. Suo. Marssitaan suossa. Jalkoja nostellaan toooosi korkealle ja otetaan pitkiä askeleita.
2. Silta. Tömistellään sillalla. Mutta kuinkas ollakaan. Lautoja on sillasta tippunut. Joten laudoille pitää aina hyppiä.
3. Mättäät. Taas tuli suo vastaan. Loikitaan mättäiltä mättäille.
4. IIK! Muurahaisia. Nopeaa juoksua paikoillaan.
5. Joki. Huh. Onneksi rannalla on tukkeja. Yhdellä jalalla tasapainoilua tukkien päällä.
6. HUMPS! Tukki pyörähti ja rantaan on uitava.
7. Luola. Kiipeilyseinä sijaitsee salaisessa laaksossa, jonne pääsee vain pimeää luolaa pitkin ryömien.

HUH! Vihdoinkin perillä…

Lapset keksivät oikotien ja seinälle löydettiin jo ensimmäisen suon jälkeen…

Noh, kiipeämään sitä oltiin tultu, joten eikun seinälle. Alkuinnostuksen jälkeen jonottaminen ja säännöt, kuten patjalle ei mennä istuskelemaan alkoivat muistua paremmin mieleen. Hieman jo pelotti, että mitähän tästä tulee...

Koitti hetki, jolloin säkkituolit ja hernepussit alkoivat kiinnostamaan enemmän. Tällöin päätin kokeilla muutamia leikkejä, mitkä Sanna oli linkannut, ja sovelsin niitä hiukan. 

Ehdottomasti kaksi parasta juttua, mihin lapset oikeasti pysähtyivät keskittymään, ja mitkä olivat heistä kivoja olivat:

• Laiskiaiskiipeily. Miten laskiainen menee? Tosi hitaasti. Otettiin kisa, kuka on paras laiskiainen eli kuka kiipeää hitaimmin ylös… ensi kerralla pitänee ottaa revanssi.
  
• 5 sekuntia. Kaveri laskee alhaalla viiteen ja sitten vasta saa seinällä olija liikuttaa joko kättään tai jalkaansa, kumpaa nyt seuraavaksi haluaa. ”Vieläkö täytyy laskea”, kuvasi kommentteina ehkä parhaiten tätä, eli vuoroja vaihdettiin monta kertaa…

Lisäksi katsottiin muutamia ”tekniikkajuttuja”, ja vanhimmat niitä jo innoissaan kokeilivatkin. Mikä oli sinänsä hauska huomata.

Mitä tästä kerrasta sitten opin? Annan lapsille hernepussit heti ensimmäiseksi käteen, jolloin alkulämppä hoituu kuin itsestään.

Hikipäässä osallistujat saivat lähteä tälläkin kertaa pois, ja kun olisi pitänyt lähteä kotiin, seinä alkoi kummasti kiinnostamaan…

Naperokiipeily vanhemman näkökulmasta

Kiipeilyä Tarmon Talolla

Aloitamme tällä viikolla ensimmäiset naperokiipeilyt. Pidimme kaksi tutustumiskertaa Tarmon Talolla, joihin osallistuikin mukavasti perheitä. Kaiken kaikkiaan vain muutamalla taisi olla aikaisempaa kokemusta kiipeilyseinällä kiipeilystä (vaikka kaikkialle muualle olikin jo ennätetty kapuamaan…). Joku oli ennättänyt käymään jo Kiipeilypalatsillakin. 

Alkutohinan jälkeen ja seinän edessä touhutessa aloin kuitenkin huomaamaan, miten eri tavalla lapset suhtautuvat seinälle menemiseen. Tai siihen, mitä siellä seinällä tapahtuu. Tai mitä tapahtuu, kun sieltä pitää lähteä pois.

Naperokiipeily on mukavaa lapsi-vanhempi toimintaa. Lasta pääsee kannustamaan, näkee miten lapsi kehittyy jo yhden kerran jälkeen: hänestä tulee ehkä rohkeampi, eikä tarvitse enää niin paljoa vanhemman tukea takana. Toisaalta, pienimpien kanssa vanhempi pääsee auttamaan lasta ylemmäksi. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia huomioita vanhemmille eli mitä voi odottaa, kun naperon kanssa tulee ensimmäistä kertaa kiipeilyseinälle ja miten reaktioihin voisi ehkä suhtautua.

Lapsi on innostunut kiipeilystä

Lapsen päätä ei paljoa palele. Meillä seinä on 3,6 metriä korkea ja isoimmat lapset (5-6 vuotiaat) menivät jo helposti ylös asti. Viimeisen otteen olin laittanut ehkä 3,4 metriin. Topista (eli viimeisestä otteesta) on hyvä huudella vanhempaa katsomaan miten ylhäällä ollaan. Vanhemman tehtävä on ehkä enemmänkin hillitä menoa kuin rohkaista ja kannustaa. Kehut tietysti aina paikallaan.

Lapsi on alussa ujo

Lapsi saattaa katsella hyvän tovin, jopa puoli tuntia, ennen kuin uskaltautuu seinälle. Lasta ei kannata ”pakottaa” seinälle vaan kannattaa odottaa rauhassa, mitä tapahtuu. Jossain välissä lapsi voi haluta mennä kokeilemaan kädestä pitäen, jolloin ohjaajalta kannattaa kysyä, mikä on helpoin kohta kiivetä. Ensimmäinen kokemus voi joko rohkaista kokeilemaan lisää, tai sitten kokemus vahvistaa ajatusta, että kiipeily ei ole oma juttu. Vanhemman tehtävä on olla tukena, kävi kummin vain. Joskus, vaikka lapsi ei haluaisi enää kokeilla, pienen pohdinnan jälkeen lapsi innostuukin menemään takaisin.

Lapsi suuttuu kun ei onnistu

Vaikka innostus on kova, alussa ei välttämättä tiedä mitä pitäisi tehdä. Tällöin voi iskeä turhautuminen. Vanhemman tehtävä on taas vain kannustaa, ja kenties kysyä ohjaajalta, mistä kannattaisi aloittaa tai miten kohta pitäisi kiivetä, missä ei heti onnistunut. Jos lapsi käy toimimaan holtittomasti seinällä (suuttuu toden teolla) tällöin hänet kannattaa nostaa seinältä pois, rauhoittaa, ja mennä kokeilemaan ehkä yhdessä, vaikka ensiksi lapsi on sitä mieltä, että laji on ihan tyhmä.

Yrittää kovemmin kun ei onnistu

Näinkin voi käydä. Lapsi kokeilee itse eri reittejä. Hymyilee ja nauraa kenties sille, ettei nyt onnistunutkaan. Mutta olipa jännä kokeilla.

Kiipeily on niin kivaa, että ei haluaisi lähteä pois

Jos oli kivaa, tämä on mahdollinen seuraus.

Kokeilee vähän, ja puuhaa enimmäkseen muuta

Lapsi voi piirrellä tai juoksennella ympäriinsä. Huomasin, että neljä viisi vuotiaat keskittyvät jo hyvin kiipeilyyn, kun taas pienemmät leikkivät mieluummin vaikka koiraa… Lapsen ehdoilla kannattaa mennä tässäkin tapauksessa. Toisella tai kolmannella kertaa kiipeilykin saattaa jo kiinnostaa.

Haluaisi kovasti kiivetä, mutta ei uskalla kiivetä ylemmäksi

Kannattaa puhua rauhallisesti, koska lapsi voi vähän panikoitua vaikka olisikin vain metrin puolentoista korkeudella, jos korkeuteen ei ole tottunut. Tällöin kannattaa näyttää että laita jalka tähän ja tähän ja liikuta kättä ylemmäksi. Jos lapsi ei halua kiivetä, kysy haluaako hän alas vai kiipeäisikö niin, että vanhempi tukee kainaloista lasta seuraavan liikkeen ajan. Lapsen halun mukaan alas vaikka pyörähtäen (jotain kivaa jännän tilanteen jälkeen). Ylöspäin ei kannata työntää, koska jännitys voi todella olla lapsesta aivan liikaa.

Haluaa heti apua kun eteen tulee vaikeampi kohta

Tämä on yleistä pienempien kanssa. Alussa varsinkin. Jos otteet ovat vähän etäämpänä toisistaan tai niistä ei saa hyvin kiinni tai lapsi ei heti keksi mitä tehdä, niin vanhempi huudetaan helposti apuun. Lapsen pyyntöä kannattaa kuunnella, ja auttaa kohdan ohi. Seuraavalla kerralla lapsi ehkä jo muistaa, mitä pitää tehdä, ja menee eteenpäin ihan itse.

Niin ja joskus se alas hyppääminen voi olla hauskempaa kuin itse kiipeily…

Kiipeily tarjoaa kaikenlaisia elämyksiä vähän kaikille. Lapsesta voi oppia aivan uusia asioita, lapsi voi oppia uusia taitoja tai sitten lapsesta huomatut seikat vain vahvistuvat.

Hienointa on ehkä kuitenkin nähdä, kun kaikista ujoimmalla lapsella on levein hymy seinällä.