Arvaatko mikä laji kyseessä? Parantaa luovuutta ja vähentää stressiä

Ensimmäiseksi voisi tulla mieleen jooga tai meditaatio. Esimerkiksi meditaatiolla on tutkitusti stressiä vähentävä vaikutus. Plus muine hyvine asioineen.

Jooga puolestaan on hyvää fyysistä treeniä, ja parantaa liikkuvuutta, jos se vain ei rasita polvia tai niveliä muuten liikaa. Mentaalista puolta unohtamatta.

Mutta ei.

Kyseessä ei ole kumpikaan. Arvasit oikein. Kyseessähän on…

Kiipeily!

Satuin lukemaan Huffington post -lehdestä artikkelin (ok, myönnetään, 8a.nu:n kautta sen huomasin), jossa kiipeilyllä on todettu olevan vaikka mitä positiivisia vaikutuksia. Kun aikoinaan aloitin kiipeilyn, kuulin, että kiipeillessä on suorituksen aikana käytössä enemmän lihaksia, kuin voimistelijoilla omassa suoritteessaan. Tiedä sitten… ehkä näin voi ollakin. 

Jopa Alex Honnold totesi jutussa, että kiipeilyn mentaalista puolta ei ole juuri pidetty arvossaan.

Muita hyviä juttuja, mitä kiipeily tuo:

• Hyvää treeniä. Tunti kiipeilyä polttaa jopa 700 kilokaloria.
• Luovuus paranee. Ei huono juttu työelämässäkään… tai perhe-elämässä (ehkä se on syy eikä seuraus?)
• Aivotoiminta vilkastuu. Joskus reittien ratkaisemiseksi joutuu tosin kilauttamaan kaverille. Ongelmanratkaisukyky siis paranee. Työelämässä kova juttu myös.
• Parantaa muistia. Mitenkähän paljon unohtelisin asioita, jos EN kiipeilisi…

Kiipeily parantaa toden totta myös tärkeitä elämän taitoja, kuten peräänantamattomuutta, keskittymistä ja päättäväisyyttä. Ulkona tulee myös oltua huomaamattaan useita tunteja. Puhumattakaan unohtumattomista viikonloppuretkistä vaikkapa Ruotsinpyhtäälle tai Olhavalle, joita muistelee vielä vuosien päästä mielellään. 

Ehkä mielenkiintoisin juttu koski kuitenkin erityislasten kohdalla havaittua muutosta: kuuden viikon jälkeen kiipeilevä lapsi koki minäpystyvyytensä (engl. self-efficacy, olisiko itseluottamus parempi sana?) parantuneen. Ja saman huomasi myös lasta varmistanut ohjaaja.

Kiipeilyssä ei ole kyse vain lähtöotteista ja topista, vaan kaikesta siitä, mitä sitä ennen, jälkeen ja niiden välillä tapahtuu.

Mikä sinusta on kiipeilyssä parasta?

Joskus pitäisi kuitenkin osata luovuttaa ajoissa? Kuva vuosien takaa Slippery when wet -reitin edestä Jerosta.

Et ehkä tarvitse lisää coretreeniä pitääksesi jalkoja negatiivisella seinällä. VINKKI.

"Pidä jalat seinässä!"

"Pidä core tiukkana!"

Nämä ovat ehkä tuttuja huudahduksia kiipeilykavereiltasi, kun kiipeät hieman negatiivisempaa seinää.

Kun aloitin kiipeilyn, yksi mystisimmistä asioista oli kiipeilykengän pitäminen slouppaavalla otteella 45 asteen hänkillä. Jostain syystä jalat poppasivat irti melkein aina, kun yritti hieman dynaamisempaa liikettä suorittaa. Muistan miten tuskaista oli ymmärtää se, mistä tämä johtui.

Nykyisin tiedän paremmin.

Kenkien vika :)

Noh, ei ehkä täysin, mutta pieni totuus tuossakin vitsissä. Kiipeilykenkien kärkien pyöristyessä, pienillä otteilla pysyminen käy haastavammaksi. Se on tietenkin vain hyvää treenausta: hieman isoilla kengillä kiipeily vaatii myös aivan toisenlaista luottoa jalkoihin, mikä edesauttaa taas jalkatekniikkaa. Jalkaa on pakko painaa otteelle, mikä taas vaatii keskikropan tehokkaampaa aktivointia.

Mitä sitten voi tehdä, jos coretreeni on jäänyt väliin tai se kiipeilykenkä tuntuu lipsuvan aina siitä samasta otteesta?

Tässä vinkki, joka voi tuntua ehkä oudolta. Enkä tiedä moniko tätä oikeasti tekee... isot pojat tosin näyttävät vuolevan kenkien pohjia partaterällä, jos pohjaan on tullut suurempia viiruja. Tämä on hieman pehmeämpi lähestymistapa kenkien eheyttämiseen.

Se on kenkien pohjien rapsutus.

Olet varmaan huomannut, että erityisesti sisällä kiivettäessä kiipeilykenkien pohjat alkavat ajan myötä kiiltämään ja tulevat ehkä jopa vähän koviksi. Tämä on nähtävissä erityisesti paikoissa, missä otteet ovat jo vähän kuluneet ja liukkaat. Kumit saa kuitenkin hyvin helposti aktivoitua uudelleen. Pohjauttaa niitä ei siis heti tarvitse. 

Oheisella videolla näkyy, miten se onnistuu. Olen havainnut, että tämä on ehdottomasti paras tapa saada hieman lisää luottoa kenkiin. Olen kokeillut hiekkapaperia, peukalolla hierontaa, ja raspia, mutta nuo eivät välttämättä tee muuta kuin kengistä liukkaammat (pohjan hierominen tosin lämmittää kenkää ja näin ollen kylmällä kelillä voi olla paikallaan).

Kiipeilykenkien rapsutus from Jussi Kettunen on Vimeo.

Ota siis veitsi ja rapsuta pohjaa sen verran, että kiiltävä osa muuttuu mustaksi. Kumia ei siis kulu millejä, pohjaa ei vuolla, vaan rapsutetaan.

Jos ei muuta, niin ainakin henkinen kitka paranee, kun tietää, että kengät toimivat, kun vaikkapa släbillä on noustava yhden jalan varaan slouppaavalle otteelle, joka tuntuu lipsahtavan milloin vain, kun jatko alla on jäänyt jo useamman metrin päähän…

Loppuun vielä huomautus. Ketunhäntä mankassa ei ota vastuuta kengistä tai muista vahingoista, jotka ovat mahdollisesti aiheutuneet edellä kuvatun toiminnan vuoksi. Kokeile vanhoihin treenikenkiin ensiksi, jos olet epävarma. Rapsuta huolellisesti ja pidä toinen käsi mahdollisimman etäällä.

PS. Tämä ei tosin vapauta sinua kokonaan coretreenistä :)

Kun pelkkä venyttely ei riitä

Sanotaan, että elämä muodostuu ihmisistä keitä tapaa (pahoittelen huonoa käännöstä).

Joskus uudella ihmisellä voi olla hyvinkin suuri merkitys. Ja siitä ihmisestä voi tulla hyvin merkittävä osa elämää, vaikka hän ei olisi ollut samalla polulla kuin vain pienen hetken.

Ja joskus he voivat olla hyvinkin yllättäviä. Merkitystä ei tämä toinen osapuoli välttämättä itse edes tajua. Minullekin kävi äsken niin.

Tapasin joulupukin.

Tai noh, en varsinaisesti tavannut (tontut olivat taas jättäneet lahjat oven taakse, hitsi), mutta paketeissa oli tällä kertaa jotain sellaista, mistä olin ajatellut, että ei kai se nyt voi toimia. Vaikka olin ylistäviä sanoja kuullut kavereilta jo ainakin vuoden päivät.

Kyse on nimittäin pilatesrullasta.

Ja ai että miten tekee kipeää! En tiedä onko kipu hyvästä vai pahasta, ainakin tietää että liike ottaa oikeasta kohdasta. Ei tietenkään kannata tehdä niin kovaa, että silmissä näkee tähtiä. 

Kävin heti aattona katselemaan Youtubesta, että mitä ihmettä rullalla voi tehdä. Yläkroppa oli tietenkin kiinnostuksen kohteena, koska sieltä ne jumit kiipeilijällä yleensä löytyy. Törmäsinkin yhteen varsin hyvään pätkään.

Oheisellä videolla näytetään, miten hauikset, olkapäät ja rintalihakset saa rullalla käsiteltyä. Itse ainakin testin tehtyäni huomasin, että kyllä, olkapäät kiristää. Murjomisten jälkeen tein testin uudelleen ja kyllä, takapuoli nousi hieman korkeammalle. 

Tätä olen tehnyt nyt aktiivisesti siitä lähtien ja täytyy sanoa, venyttelyn kanssa kädet tuntuvat jotekin kevyemmiltä. Varmaan tässäkin saa liikaa tehtynä itsensä aika hyvin pakettiin, mutta maltilla, ja kuunnellen omaa kehoa, rulla on hyvä oheisväline.

Jos ei hieronnassa raaski joka viikko tai kuukausikaan käydä, tämä on hyvä vaihtoehto. Hierontakaan ei vie itseltä vastuuta oman kehon huollosta, eikä pelkkä hieronta pidä jumeja loitolla. Itsellä on kokemusta myös siitä, kun tilanne on jo niin paha, ettei edes hieronta auta vaan ainoa keino on totaalinen lepo kiipeilystä.

Pilatesrulla on varmasti yksi oheisväline, mikä siirtää uutta tuollaista skenaariota epätodennäköistä-sarakkeeseen.

Tarinaa Suomikiipeilystä

Arvoin pitkään. Ja päätös venyi taas loppumetreille. Olo oli kuin släbillä, missä edellinen pultti on kolme metriä jalkojen alla, ja kahden muuvin kruxin jälkeen pelastava klippi odotti laiskana tavoittelijaansa.

Nappasin jatkosta kiinni ja lähdin katsomaan Kylmää kiveädokumenttia Bouldertehtaan auditorioon.

Onneksi lähdin.

Pienen alustuksen jälkeen, jonka olisi ehkä toivonut olevan hieman pidempi kuin ”meillä oli hieman teknisiä ongelmia”, jälkeen leffa starttasi. Oli kyllä hienoa materiaalia täytyy sanoa. Ja oli ne kiipeilijät ennen rautaa.

60-luvun pätkiä olisin voinut katsoa vaikka koko illan. Mieti nyt. Yksi henkilö saa vain päähänsä lähteä katsomaan miltä Matterhorn näyttää, ja siitä lähti koko Suomen kiipeilypaikkojen kartoitus.

Mutta kujeet olivat kyllä samat kuin tänäkin päivänä, ja ne ovat asioita, mitkä tekevät kiipeilystä niin erikoisen. Kotiin rakennetut omatekoiset treenipaikat (lankut seinällä, jossa mentiin viiden kilon hiekkasäkit vyötäisillä), karttojen katselu, että "missä niitä kiviä nyt on" tai p-jauhaminen nuotiopaikalla, ovat asioita, jotka yhdistävät kiipeilijät tänäkin päivänä. 

Ja varmistuksen antaminen puolitutulle, josta tulee, jos nyt ei sydänystävä, niin melko hyvä kaveri sen jälkeen.

Seuraavan kerran kun tutisen Olhavalla yläköydessä, muistelen pätkää, jossa kaikkien varmistuksen irrotessa eräs kiipeilijä pulskahti Olhavan lampeen, tai erään mixtaa mennessä hakku jäi vähän huonosti, ja hän tippui lievästi kerien pää edellä pari metriä alempana olevalle pultille, ja mietin, oiskohan aika liidata.

Mutta en paljasta leffasta sen enempää.

Käykäähän katsomassa dokumentti, jos ette ole vielä nähneet. Taitaa olla Joensuussa seuraavan kerran näytillä.

Kiitokset tekijöille vielä kerran.

Oivan aloittelijan alkurutiinit

Olen viime aikoina lukenut paljon kiipeilykirjallisuutta. Lähinnä treenaukseen liittyvää. Kiipeilyfilosofian pohtimiseksi on vielä riittänyt Perttu Ollilan kirjoittamat jutut vanhoihin Kiipeily-lehtiin. Joista en vieläkään tajua mitään. Ehkä filosofian aika tulee vielä…

Minkä olen taas oppinut, kymmenen vuoden kiipeilyn jälkeen, että lisätieto ei välttämättä lisää tuskaa. Vaikka voisi kuvitella, että jokainen kiipeilykirja on samanlainen, niin kuitenkin jokaisella kirjoittajalla on oma henkilökohtainen näkemyksensä asioihin, treenaukseen, syömiseen tai siihen kiipeilyfilosofiaankin. Takana saattaa kuitenkin olla jo vuosikymmenien kokemus kiipeilyn parista. Näistä voi saada hyviä ideoita, ja omaan treenaukseen voi saada jopa jotain järkeä.

Järkeä. Sitä olen lähtenyt nimenomaan hakemaan. Molempien nimettömien pulleyden sanoessa tänä vuonna naps, niin jotain ehkä on tehtävä toisin.

Kiipeilytekniikkaa ei voi koskaan harjoitella liikaa, luulisin. Kun katsoo vaikka kiipeilyn maailmancupin kisoja, siellä näkee monenmoista menijää. Vanhan liiton tyypit (eikä siis iällä pilattuja todellakaan kukaan) menevät staattisemmin, kun taas nuoret 16 vuotta ja ylöspäin, pomppivat otteilla kuin olisivat kokovartalovieterin nielaisseet. 

Jos astutaan pikkaisen taaksepäin, ja unohdetaan taas kisakiipeilijät, niin tekniikkaa on monenlaista. Riippuen ihmisen ominaisuuksista myös. Onko nopeita vaiko hitaita soluja kehittynyt lihaksiin. Tiivistäen siis tykkääkö hyppiä otteisiin vai kurkotella niihin rauhallisemmin. Perustekniikat ovat kuitenkin kaikille samoja. Flägäys, back step, pivotointi, ristiinaskellus… kaikki ne tekevät kiipeilystä jouhevan näköistä. Ja vähemmän kuluttavaa tietenkin.

Yksi kirja mitä olen viime aikoina selannut on ”The self-coached climber” (luulin, että Performance Rock Climber olisi tältä saralta ainoita mitä tarvitsee lukea, mutta väärässäpä olin). Kymmenen vuoden aikana tietysti on jo kehittynyt oma tyyli kiivetä, ja siitä on vaikea päästä pois, jossei kuitenkaan mahdotonta. (Helpommalla toki pääsee kun yrittää tehdä asiat heti alussa oikein). Vaatii vain hieman keskittymistä. Siksi olen ottanut päämääräksi tehdä alkulämmittelyn aina tekniikkaa hioen. Hiljaiset jalat, liimatut kädet, tennispallot käsissä, oman painopisteen etsiminen seinällä aina ennen varsinaisten reittien kiipeämistä ja lukuisat muut harjoitteet ovat myös tekniikoita, joilla saa itsensä kiipeilyfiilikseen. Kaikki päivän aikana kertyneet ajatukset vaikkapa kouluun tai töihin liittyen karisee. Yhtäkkiä on täysin kiinni hetkessä. Mieli ei vaeltele. Kädet eivät ole pumpissa. Tämä siis muutamien kokeilukertojen jälkeisinä havaintoina. 

Yleensä minulla on aina kova kiire seinälle, ja reittejä käy huiskimaan miten sattuu sen enempää kiinnittämättä huomiota siihen, mitä siellä seinällä tekee. Pieni huomio tekniikkaan, ja siihen, mitä tekniikoita reitillä voisi käyttää, ja kiipeilypäivä voi saada oivan käänteen. Ja kuka tietää vaikka flashaaminen parantuisi (esimerkiksi jonkin melkein oman maksimitasoreitin kiipeäminen ensimmäisellä yrityksellä, koska alitajunnasta keksii tehdä vaikean muuvin oikein, koska aluksi keskittyi hieman tekniikkaan).

P.S. Kiipeilytekniikkaan kannattaa perehtyä heti kiipeilyn aloittaessa. Tosin se on vähän sama asia kuin joogassa: liikkeitä voi katsella kirjoista, mutta se on kaukana siitä, mitä siihen oikeasti sisältyy. Katsele muita, katsele videoita, kuuntele ja kysele. Osallistu kiipeilykurssille. Oma kiipeilyohjaaja alussa voi myös olla paras sijoitus (hyvien kiipeilykenkien lisäksi) mitä kiipeilyn suhteen tekee.

Ehkä pahin virhe minkä kiipeilyä aloittaessa tein (+vinkki lopussa)

Kiipeilyyn jäi koukkuun. Täysin. Ja onneksi.

Ensimmäiset puoli vuotta olivat kiipeilyn kannalta hienoa aikaa. Tuntui, että joka viikko kehittyi pikkaisen ja tunne kiipeilyn jälkeen oli jotain, mitä ei muualta saanut.

Samalla se muodostui tärkeäksi osaksi elämää.

Yhtäkkiä huomasi, että oikeastaan kaikki, mitä tekee, on jotenkin kiipeilyyn liittyvää: mitä tekee viikonloppuna tai minne seuraava ulkomaanreissu voisi suuntautua. Kiipeilyähän siellä pitää olla.

Myös se, mitä syö, piti jotenkin palvella kiipeilytavoitteita.

Jostain syystä sai sellaisen käsityksen, että painon pitäisi tippua, tai ainakaan sitä ei saisi tulla lisää. Ja että rasvat ovat pahasta. Yksinkertainen ongelma ratkaisuun oli rasvan välttäminen. Kilpailuihin valmistautuessa tämä oli jo otettu keinolaariin, jotta kropan saisi lentokuntoon. Myöhemmässä vaiheessa aloin syömään kevyttuotteita, ja jopa jauhelihasta piti valita kevytversio (jossain vaiheessa kasvissyönti tuli mukaan kuvioon, mutta ei siitä sen enempää).

Erilaisia ravinto-oppaita tuli tietenkin selattua, ja tuntui, että seuraavaksi pitäisi varmaan mennä opiskelemaan ravitsemustieteitä, jotta asiasta ymmärtäisi varmasti tarpeeksi… Itä-Suomessa oli muutenkin Pohjois-Karjala projektin henki käynnissä, joten tyydyttyneet rasvat olivat jo lähtökohtaisesti meillä päin pahasta.

Mutta mitä sitten kävikään?

Tästä voisi varmaan kirjoittaa pitempäänkin, mutta lopputulema oli se, että yhtäkkiä ei meinannut enää jaksaa treenata niin kuin ennen. Samoin ihmeelliset kivut käsivarsissa alkoivat yleistyä. Eikä niitä saanut hieronnalla, levolla (joskus tuli jopa usean kuukauden tauko), akupunktiolla taikka venyttelyllä pois. Tietokonepäätteellä tehty työ pahensi rannevaivoja niin pahaksi, että hiiren käyttö oli yhtä tuskaa.

En tietenkään voi sanoa yksiselitteisesti, mikä aiheutti minkäkin tai mistä kivut ja muut omituiset vaivat johtuivat. Eli oliko syy vääränlaisessa treenaamisessa vai ruokavaliossa vai niiden yhdistelmässä. Ehkä molempia. Mutta kroppa kertoi, että jossain oli menty pahasti vikaan. Siinä kohtaa kun yksi leuka teki hirveätä tuskaa, ja talven treenaukset olivat taas jäämässä olemattomiin, alkoi todella miettiä, mikä järki tässä on.

Mutta vaadittiin vielä useampi vuosi, ennen kuin tajusin, missä menin vikaan ja mitä kannattaa tehdä.

Miten sitten pääsin omista kivuista aikoinaan pikaisesti eroon?

Ei auttanut akupunktio.

Ei hieronta.

Ei venyttely.

Tässä tulee lupaamani vinkki. Aloin syömään eräänä maanantaina magnesiumsitraattia (poretablettina) ja kalanmaksaöljyä, ja keskiviikkona hämmästyksekseni kivut olivat poissa. Johtuiko näistä? Voi olla. Olin jo kuukauden päivät yrittänyt päästä kivuista eroon.   

Jos mietit, miten ruokavaliolla kannattaa kiipeilysuoritustaan parantaa, kannattaa lukea tämä Suihkosen Henkan haastattelu. Siitä ehkä saa oivallusta perusajatuksesta, miten ruokailuun kannattaa suhtautua. Koska kokeilut saattavat viedä sinut vain ojasta allikkoon.

Niin ja omituiset kivut käsivarsissa kannattaa hoitaa ajoissa pois, etteivät jää vaivaamaan pitemmäksi aikaa. Vaikka miten olisi mukava mennä kiipeilemään.  

Miten mieltä huijataan?

Ihminen muodostaa helposti tapoja. Ja tavat muodostuvat asioiden yhdistelemisestä.

Sohva -> sipsit.

Näet pallon -> huitaiset sitä mailalla.

Katsot toposta kasin reitin -> käyt tikkaamassa.

Näet baarin vessan tiiliseinässä listoja -> käyt krimppaamaan.

Jotkut näistä tavoista ovat tietysti parempia kuin toiset taas eivät. Ympäristön kontrolli näyttelee myös suurta roolia erilaisten asioiden omaksumisessa.

Kiipeilyssä reitin toppaaminen on oleellisessa osassa lajin viehätystä. Halu on siis saavuttaa jotain. Onnistua. Toisaalta mukana kulkee myös mahdollisuus epäonnistumiseen. Kiipeilytapauksessa tippuminen patjalle tai köyteen. Halu välttää jotain.

Parhaat suoritukset tulevat tietenkin silloin, kun halu saavuttaa jotain (esimerkiksi tunne, jonka saa kun toppaa vaikean ja ehkä pelottavan reitin) on suurempi kuin välttäminen (eli esimerkiksi tippuminen patjalle korkealta). Halu välttää jotain voi tosin mennä joskus liian pitkälle. Kun kiipeilypäivän motivaationa on esimerkiksi välttää pitkät tippumiset eli vaikka epävarmojen muuvien tekeminen monta metriä pultin yläpuolella, reitille yleensä lähtee puolivaloilla. Ei halua kohdata sitä tunnetta, joka tulee siitä, että alas ei enää ole asiaa vaan ainoa suunta olisi ylöspäin. Jotkut kutsuvat tuota hetkeä omistautumisen hetkeksi: täytyy omistautua niille muuveille, jotka on edessä eikä katsoa taaksepäin tai miettiä, miten pääsisi muuten alas.

Kun päivä on väsynyt tai olo ei ole itsevarma, yleensä mukavuudenhalu ajaa välttämisen tielle. Miten sitten voisi huijata itsensä olemaan enemmän palkinnon tavoittelija kuin välttelijä?

Kiipeily on täynnä tunnetta. Ei ole väliä kuinka kauan on kiivennyt, aina on paikkoja, joissa se tunne miksi tätä kävi tekemään, tulee esille. Tämän voi nähdä ja tuntea vaikka Jimmy Webbin topatessa Nallen Livin' Large –reitin. Siinä ammattilainenkin murtuu kyyneliin (kyllä minäkin jos olisin selvinnyt 9 metrisen kiven toppiin putoamatta).

Voi valita jonkun uuden reitin ulkona tai sisällä vaikka tehdä omia versioita valmiista reiteistä. Tämä yleensä piristää mieltä.

Toisilla tavoittelun arvoinen palkinto voi olla maine, tai vaikka tieto siitä, että tekee toistonousun johonkin mihin muut eivät ole saaneet sitä tehtyä. Ja kuka ensinousuja on tehnyt, tietää sen maagisuuden. Tästä voi johtua se, miksi siitä voi saada kinaa aikaan, jos erehtyy toisen projektin kiipeemään. Tiedän tapauksia, jolloin oman reitin (putsannut+pultannut) projektoija ei ole enää halunnut edes yrittää reittiä, jonka joku toinen on ennättänyt kiipeämään ensin.

Sekin on ok.

Loppujen lopuksi muulla, ei edes muiden mielipiteillä, kuin sillä, mitä sinä tunnet projektin tai reitin kiipeämisen eri vaiheissa, ei ole väliä. Tosin 27Cragsin avulla ajalle voi luoda merkityksen, eli merkkaamalla kiivetyt reitit, pysyy kartalla siitä mitä on tullut tehtyä. Ajalla.

Mikä muu palkinto voisi vielä olla?

Joku konkreettinen. Me esimerkiksi teimme Fontsussa aikonaan niin, että tiukemman projektin päälle laitomme palkintopullon odottamaan kaverille. Oli se sitten se tai keventynyt tunnelma, reitti meni seuraavalla yrityksellä…

Myös tunne siitä, että on treenannut kunnolla ja on hyvässä kunnossa, auttaa menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Mieltä voi huijata. Mutta omat rajat on tunnettava. Muistetaan se.

Miten sinä olet mieltäsi huijannut?

Mieltä huijaamassa. Lento päättyi melkein patjalle. Mutta oli siistiä.