Mieletön aloittelija

Muistatteko vielä sen päivän, kun ensimmäisen kerran hyppäsitte seinälle ja ette tienneet, mitä tehdä seuraavaksi? Itsellä tuo hetki tapahtui noin seitsemän vuotta sitten. Muistan, kun menin Joensuun silloiselle Palloilukeitaan boulder cavelle tuttavan houkuttelemana. Kokeilu päättyi 15 min päästä turhautumiseen ja siihen, että käsiin sattui niin paljon, ettei edes kengännauhoja saanut sidottua. Vannoin, että en enää ikinä kiipeile. Toisin kävi.

Kipinä kuitenkin syttyi, lähinnä siksi, että paikalla olleiden kiipeily näytti niin hienolta ja halusin itse pystyä samaan. Kohta löysinkin itseni alkeiskurssilta ja sille tielle jäin. Nyt olen oikeastaan käymässä samaa tilannetta läpi kuin tuolloin seitsemän vuotta sitten. Noin 1,5 vuotta on mennyt niin, ettei säännöllisesti ole tullut kiipeiltyä, ja laji on sen verran armoton, että jos sitä ei tee, se kyllä kostautuu. Olen taas aloittelija. Mutta se on mahtavaa.

Chris Sharma on aikoinaan eräässä haastattelussa puhunut aloittelijan mielestä. Miten pitäisi joka päivä suhtautua kiipeilyyn niin, kuin se olisi ensimmäinen kerta. Näin sitä kohtaan säilyy tietty nöyryys, kipinä ja jokaisesta hetkestä pyrkii oppimaan mahdollisimman paljon. Kiipeilyssä olisi pysyttävä siis aina mieleltään aloittelijana. Jos puhutaan fyysisistä tekijöistä, kiipeilyn aloittamisessa parasta on se, kun alussa kehitys on varsin nopeaa. Jokaisella kerralla tuntuu, että pystyy tekemään taas jotain hieman enemmän: pysyy jossain uudessa otteessa tai jaksaa kiivetä jonkun uuden reitin. Tällä tavalla kiipeily on palkitsevaa, koska reitit kyllä antavat välittömän palautteen: reitti päästää toppiin, jos olet jaksanut panostaa siihen aikaa. Turhautuminen kuuluu totta kai asiaan, mutta miksi niin tuntuu? 

Kun ketutuksen jättää taka-alalle, voi nähdä suuremman kuvan ja tarkastella omia tuntemuksiaan. Kun aloittaa taas pitkän ajan jälkeen niin ei tietenkään kiipeä samalla tavalla kuin ennen, mikä on todella turhauttavaa. Tämä varmasti on vaikein paikka kaikille, jotka ovat esimerkiksi loukkaantumisen tai muiden kiireiden takia joutuneet vähentämään kiipeilyyn käyttämää aikaa. Ja joskus voi käydä niin, että aikaa ei enää jaksa käyttää kiipeilyyn, koska "ei kiipeä enää niinkuin ennen", koska ei voi kiivetä kaksi kertaa päivässä. Itselle meinasi käydä näin. Mutta miksi sen pitäisi antaa häiritä?  

Kiipeilyssä on kyse tunteesta. Siitä, että pystyy tekemään jotain, mitä ei aikaisemmin voinut kuvitellakaan tekevänsä. Tähän myös greidit perustuvat: kun olet kiivennyt yhden tason reitteijä niin voit siirtyä seuraavaan. Kiipeilyssä kuitenkin tärkeintä on itsensä voittaminen. Jos kiipeää 7c reittejä niin tottakai haluaa tavoitella seuraavaksi 8a -tason reittejä, eikä 7a:n tasoisia, koska se ei ole ehkä yhtä palkitsevaa. Nimenomaan turhautuminen ja työ palkitsevat. Mutta greidin ei saa antaa ottaa valtaa itsestä. 

Kun aloitin taas kiipeilyä, huomasin erään mielenkiintoisen asian, nimittäin juuri tuon tunteen merkityksen. Kun rämmin kömpelönä seinällä ja sain taisteltua ensimmäisen 5c reitin ylös pitkän ajan jälkeen, tunne oli aivan yhtä mahtava kuin jos olisi muutama vuosi sitten kiivennyt itselle hieman vaikeampaa reittiä ja päässyt sen ylös. Tuo 5c reitti oli silloisen hetken tasolle se, mikä toi onnistumisen tunteen kun sitä joutui oikeasti yrittämään. Mitä olen viime aikoina oppinut on se, että juju kiipeilyssä on siinä, että unohtaa greidin ja keskittyy tunteeseen. Joskus vain reitin hienous ja siihen liittyvät "muuvit" saavat hymyn kasvoille, oli se sitten "vaikea" ulkopuolisilla kriteereillä tai ei. Ehkä kiipeilyn koukuttavuus on juuri siinä, että tuota tunnetta voi metsästää aina loputtomasti. Joskus mietittiin, että se tunne, mikä kiipeilyn jälkeen säilyy 15 minuuttia, säilyisi koko ajan, niin elämä olisi aikamoista.

Miten sitten sitä turhautumista ja kiipeilemättömyyttä vastaan voi taistella? Yksi hyvä seikka on sormilauta ja kaverit, jotka tuovat ja ruuvaavat tupareitten kunniaksi sen keittiön oven yläpuolelle (kiitti tyypit, lauta on kestänyt). Ja tyttöystävä, joka tällaista oli ehdottanut. Luin talvella myös pitkästä aikaa erinomaista kiipeilyn treenaamiseen liittyvää kirjaa "Performance Rock Climbing", joka on edelleen ehkä yksi parhaista kiipeilykirjoista. Siellä on osio, mikä käsittelee "kiipeilijän sisäisiä eläimiä". Eli kiipeillessä voi kuvitella, että esimerkiksi liukuu otteiden ohi kuin käärme tai on ketterä kuin apina. Mutta turhautumisen estävää eläintä sieltä ei löytynyt. Minä siis päätin, että sisäinen kiipeilyeläimeni on jatkossa mangusti. Kun tuota kaveria katsoo, niin eihän voi olla vihainen, eihän? 

Mikä on sinun sisäinen kiipeilyeläimesi?  

Hyviä hetkiä kiipeilyn parissa kaikki mielettömät aloittelijat!

Mangusti (Herpestidae)