Miten mieltä huijataan?

Ihminen muodostaa helposti tapoja. Ja tavat muodostuvat asioiden yhdistelemisestä.

Sohva -> sipsit.

Näet pallon -> huitaiset sitä mailalla.

Katsot toposta kasin reitin -> käyt tikkaamassa.

Näet baarin vessan tiiliseinässä listoja -> käyt krimppaamaan.

Jotkut näistä tavoista ovat tietysti parempia kuin toiset taas eivät. Ympäristön kontrolli näyttelee myös suurta roolia erilaisten asioiden omaksumisessa.

Kiipeilyssä reitin toppaaminen on oleellisessa osassa lajin viehätystä. Halu on siis saavuttaa jotain. Onnistua. Toisaalta mukana kulkee myös mahdollisuus epäonnistumiseen. Kiipeilytapauksessa tippuminen patjalle tai köyteen. Halu välttää jotain.

Parhaat suoritukset tulevat tietenkin silloin, kun halu saavuttaa jotain (esimerkiksi tunne, jonka saa kun toppaa vaikean ja ehkä pelottavan reitin) on suurempi kuin välttäminen (eli esimerkiksi tippuminen patjalle korkealta). Halu välttää jotain voi tosin mennä joskus liian pitkälle. Kun kiipeilypäivän motivaationa on esimerkiksi välttää pitkät tippumiset eli vaikka epävarmojen muuvien tekeminen monta metriä pultin yläpuolella, reitille yleensä lähtee puolivaloilla. Ei halua kohdata sitä tunnetta, joka tulee siitä, että alas ei enää ole asiaa vaan ainoa suunta olisi ylöspäin. Jotkut kutsuvat tuota hetkeä omistautumisen hetkeksi: täytyy omistautua niille muuveille, jotka on edessä eikä katsoa taaksepäin tai miettiä, miten pääsisi muuten alas.

Kun päivä on väsynyt tai olo ei ole itsevarma, yleensä mukavuudenhalu ajaa välttämisen tielle. Miten sitten voisi huijata itsensä olemaan enemmän palkinnon tavoittelija kuin välttelijä?

Kiipeily on täynnä tunnetta. Ei ole väliä kuinka kauan on kiivennyt, aina on paikkoja, joissa se tunne miksi tätä kävi tekemään, tulee esille. Tämän voi nähdä ja tuntea vaikka Jimmy Webbin topatessa Nallen Livin' Large –reitin. Siinä ammattilainenkin murtuu kyyneliin (kyllä minäkin jos olisin selvinnyt 9 metrisen kiven toppiin putoamatta).

Voi valita jonkun uuden reitin ulkona tai sisällä vaikka tehdä omia versioita valmiista reiteistä. Tämä yleensä piristää mieltä.

Toisilla tavoittelun arvoinen palkinto voi olla maine, tai vaikka tieto siitä, että tekee toistonousun johonkin mihin muut eivät ole saaneet sitä tehtyä. Ja kuka ensinousuja on tehnyt, tietää sen maagisuuden. Tästä voi johtua se, miksi siitä voi saada kinaa aikaan, jos erehtyy toisen projektin kiipeemään. Tiedän tapauksia, jolloin oman reitin (putsannut+pultannut) projektoija ei ole enää halunnut edes yrittää reittiä, jonka joku toinen on ennättänyt kiipeämään ensin.

Sekin on ok.

Loppujen lopuksi muulla, ei edes muiden mielipiteillä, kuin sillä, mitä sinä tunnet projektin tai reitin kiipeämisen eri vaiheissa, ei ole väliä. Tosin 27Cragsin avulla ajalle voi luoda merkityksen, eli merkkaamalla kiivetyt reitit, pysyy kartalla siitä mitä on tullut tehtyä. Ajalla.

Mikä muu palkinto voisi vielä olla?

Joku konkreettinen. Me esimerkiksi teimme Fontsussa aikonaan niin, että tiukemman projektin päälle laitomme palkintopullon odottamaan kaverille. Oli se sitten se tai keventynyt tunnelma, reitti meni seuraavalla yrityksellä…

Myös tunne siitä, että on treenannut kunnolla ja on hyvässä kunnossa, auttaa menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Mieltä voi huijata. Mutta omat rajat on tunnettava. Muistetaan se.

Miten sinä olet mieltäsi huijannut?

Mieltä huijaamassa. Lento päättyi melkein patjalle. Mutta oli siistiä.

Ehkä olen treenannut väärin kaikki nämä vuodet?

Kuntohuippu hakusessa?

Vain Adam Ondran pitää treenata kuten Adam Ondra.

Näin julisti Rock and Ice -lehden numerossa 229. 

Tämä pitää jossain määrin paikkansa. Tai täysin. Muistan oman kiipeilyurani alkuajoilta henkilön, joka treenasi vähintään, ellei enemmän kuin Ondra. Kolme kertaa päivässä oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Lepopäivät eivät kuuluneet suunnitelmaan. Pisin tauko muistaakseni oli viikko kymmenen vuoden aikana.

Tästä sai väkisin sellaisen kuvan, että pitää treenata kovaa ja paljon, jotta voi kiivetä kovaa. Koska tämä tietysti oli tavoitteena. Mutta en ollut kuten hän.

Itselläni taisi ennätys olla alkuaikoina 21 kiipeilypäivää putkeen. Sisällä. Oliko tässä järkeä?

Nyt tiedän, että minulle ei ollut.

Mutta hauskaa oli. Nyt kun asioita muistelee taaksepäin, niin eihän silloin treenauksesta tiennyt mitään. Oli vain kiva kiivetä. Jotain kirjoja oli olemassa, ja niissä puhuttiin tietysti jaksottamisesta, mutta nuoruuden innolla ajatteli, että jos projektoi vaikeita reittejä 5 päivää viikossa, niin kai se voima ja kiipeily siitä kehittyy. Ja kavereitten kanssa se oli mukavaa, joten miten siinä mitään hallia viitsisi lähteä ympäri kiertämään...

Tiettyyn pisteeseen se kehittyikin.

Muistan alussa miten palkitsevaa kiipeily oli. Kun hallilla kävi sen kaksi tai kolme kertaa viikossa, niin ensimmäisen puolen vuoden aikana kehitystä tapahtui omasta mielestä huimasti. Uusia projekteja sai kiivettyä melkein joka kerta. Hallilla tietysti vietti aina sen 2-3 tuntia. Tunne kiipeilyn jälkeen oli jotain mitä muualta ei löytänyt.

Mutta sitten tapahtui jotain.

Kiipeilyssä tuli sanan mukaisesti seinä vastaa. Logiikka meni tuolloin vielä niin, että jos kiipeily ei kulje, on treenattava lisää. Tästä ei tietysti hyvä seurannut. Onneksi siihen löytyi sittemmin ratkaisu... mutta välillä ajattelee, että kunpa tuolloin olisi ollut joku joka kertoo vähän mitä kannattaa tehdä. Onneksi tänä päivänä monet jo jakavat omia kokemuksiaan, esimerkiksi Bouldersaimaan tarinoista löytyy Treeniviikko -juttusarja.

Pelasin aikoinani jääkiekkoa, ja silloin painotettiin aina, että hyvät maalivahdit tehdään kesällä. Siis ei kaukalossa? Mutta tämä kävi järkeen. Kun treenaa kesän hyvin niin on talvella hyvässä kunnossa, jotta siellä jaksaa taas treenata ja pelata. Nyttemmin olen alkanyt miettimään, että...

...mitä jos hyvät kiipeilijät tehdäänkin maalla eikä seinällä?

Jokainen meistä on erilainen, ja treenimäärä mitä kroppa kestää on yksilöllistä. Samoin takana olevat vertikaalimetrit. Treenaus on erilaista, jos on kiivennyt vuoden tai kymmenen vuotta. Samoin se, millainen urheilutausta on, vaikuttaa. Uimarit ja voimistelijat tuntuvat kehittyvän lajissa kuin itsestään... 

Dave McLeod jaksaa muistuttaa kirjassaan Make or Brake, että ei ole muuta tietä kuin, että jokaisesta tulee oman itsensä valmentaja. Eli täytyy tietää mitä kroppa kestää, sekä mitä ja miten treenata. Joskus se selviää vain menemällä yli. Minulla se on tarkoittanut muun muassa sormen napsahtamista. Joskus se on ainoa tie. Joskus voi kokeilla muiden treeniohjelmia, ja katsoa, mitä tapahtuu. Niitä löytyy nykyisin netistä pilvin pimein, ja joskus on vaikea tietää, mikä voisi itselle sopia. Tärkeintä varmaan on vain löytää systeemi, mikä motivoi treenaamaan.

Perusperiaatteena tuntuu kuitenkin kaikissa yleisissä treenaamista koskevissa artikkeleissa olevan, että kiipeilypäivät pitäisi jaksottaa kestävyyden, voiman, räjähtävän voiman ja voimakestävyyden mukaan. Muistanpa lukeneeni, että näitä voi tehdä jopa saman harjoituskerran sisällä. Jollilla on myös hyviä näkemyksiä boulderkiipeilijän harjoitteluun. Kaikki boulderoijat, jotka eivät hallia jaksa kiertää, voivat huokaista helpotuksesta. Siitä ei ole boulderoijalle mitään hyötyä.

Tosin jos tuntuu, että esimerkiksi voimajaksolla haluaa lisätä viikkoon yhden treenikerran lisää, niin sen voi käyttää kevyeen kestävyyskiipeilyyn. 

Mitä jos tällainen seitsemän viikon jaksottaminen ei ole mahdollista? Kiviapina antaa vinkkejä siihen. 

Mutta epäsäännöllisyys on mahdollista kääntää myös eduksi...

Treenimäärät tietysti vaihtelevat elämäntilanteen ja omien tavoitteiden mukaan. Ja jos hallille ei pääse, kotona voi treenata vaikka sormilaudalla. Mutta myönnä pois. Kiipeilet, koska pidät siitä ja haluat tulla paremmaksi kiipeilijäksi, ja toivoisit, että kiipeilylle olisi vähän enemmän aikaa. Vai olenko ihan väärässä?

Jos jossain kohtaa tuntuu, että kroppa kestää mitä vaan niin sitten voit ottaa treenivinkkejä vaikka Ondralta. Jos tämä sopii tavoitteisiisi, niin treenivideo antaa hieman osviittaa siihen mitä tehdä. 

Niin ja sinulla on mahdollisuus ja motivaatio treenata kolme kertaa päivässä... toivon kuitenkin, että etsit ensin kokeneen kiipeilyvalmentajan käsiisi, ennen kuin kokeilet mitään pähkähullua.

Mutta jätetään tuo Ondralle vai mitä?

Ja jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin sehän riittää, että tykkää kiipeillä.