Miten mieltä huijataan?

Ihminen muodostaa helposti tapoja. Ja tavat muodostuvat asioiden yhdistelemisestä.

Sohva -> sipsit.

Näet pallon -> huitaiset sitä mailalla.

Katsot toposta kasin reitin -> käyt tikkaamassa.

Näet baarin vessan tiiliseinässä listoja -> käyt krimppaamaan.

Jotkut näistä tavoista ovat tietysti parempia kuin toiset taas eivät. Ympäristön kontrolli näyttelee myös suurta roolia erilaisten asioiden omaksumisessa.

Kiipeilyssä reitin toppaaminen on oleellisessa osassa lajin viehätystä. Halu on siis saavuttaa jotain. Onnistua. Toisaalta mukana kulkee myös mahdollisuus epäonnistumiseen. Kiipeilytapauksessa tippuminen patjalle tai köyteen. Halu välttää jotain.

Parhaat suoritukset tulevat tietenkin silloin, kun halu saavuttaa jotain (esimerkiksi tunne, jonka saa kun toppaa vaikean ja ehkä pelottavan reitin) on suurempi kuin välttäminen (eli esimerkiksi tippuminen patjalle korkealta). Halu välttää jotain voi tosin mennä joskus liian pitkälle. Kun kiipeilypäivän motivaationa on esimerkiksi välttää pitkät tippumiset eli vaikka epävarmojen muuvien tekeminen monta metriä pultin yläpuolella, reitille yleensä lähtee puolivaloilla. Ei halua kohdata sitä tunnetta, joka tulee siitä, että alas ei enää ole asiaa vaan ainoa suunta olisi ylöspäin. Jotkut kutsuvat tuota hetkeä omistautumisen hetkeksi: täytyy omistautua niille muuveille, jotka on edessä eikä katsoa taaksepäin tai miettiä, miten pääsisi muuten alas.

Kun päivä on väsynyt tai olo ei ole itsevarma, yleensä mukavuudenhalu ajaa välttämisen tielle. Miten sitten voisi huijata itsensä olemaan enemmän palkinnon tavoittelija kuin välttelijä?

Kiipeily on täynnä tunnetta. Ei ole väliä kuinka kauan on kiivennyt, aina on paikkoja, joissa se tunne miksi tätä kävi tekemään, tulee esille. Tämän voi nähdä ja tuntea vaikka Jimmy Webbin topatessa Nallen Livin' Large –reitin. Siinä ammattilainenkin murtuu kyyneliin (kyllä minäkin jos olisin selvinnyt 9 metrisen kiven toppiin putoamatta).

Voi valita jonkun uuden reitin ulkona tai sisällä vaikka tehdä omia versioita valmiista reiteistä. Tämä yleensä piristää mieltä.

Toisilla tavoittelun arvoinen palkinto voi olla maine, tai vaikka tieto siitä, että tekee toistonousun johonkin mihin muut eivät ole saaneet sitä tehtyä. Ja kuka ensinousuja on tehnyt, tietää sen maagisuuden. Tästä voi johtua se, miksi siitä voi saada kinaa aikaan, jos erehtyy toisen projektin kiipeemään. Tiedän tapauksia, jolloin oman reitin (putsannut+pultannut) projektoija ei ole enää halunnut edes yrittää reittiä, jonka joku toinen on ennättänyt kiipeämään ensin.

Sekin on ok.

Loppujen lopuksi muulla, ei edes muiden mielipiteillä, kuin sillä, mitä sinä tunnet projektin tai reitin kiipeämisen eri vaiheissa, ei ole väliä. Tosin 27Cragsin avulla ajalle voi luoda merkityksen, eli merkkaamalla kiivetyt reitit, pysyy kartalla siitä mitä on tullut tehtyä. Ajalla.

Mikä muu palkinto voisi vielä olla?

Joku konkreettinen. Me esimerkiksi teimme Fontsussa aikonaan niin, että tiukemman projektin päälle laitomme palkintopullon odottamaan kaverille. Oli se sitten se tai keventynyt tunnelma, reitti meni seuraavalla yrityksellä…

Myös tunne siitä, että on treenannut kunnolla ja on hyvässä kunnossa, auttaa menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Mieltä voi huijata. Mutta omat rajat on tunnettava. Muistetaan se.

Miten sinä olet mieltäsi huijannut?

Mieltä huijaamassa. Lento päättyi melkein patjalle. Mutta oli siistiä.