Tarinaa Suomikiipeilystä

Arvoin pitkään. Ja päätös venyi taas loppumetreille. Olo oli kuin släbillä, missä edellinen pultti on kolme metriä jalkojen alla, ja kahden muuvin kruxin jälkeen pelastava klippi odotti laiskana tavoittelijaansa.

Nappasin jatkosta kiinni ja lähdin katsomaan Kylmää kiveädokumenttia Bouldertehtaan auditorioon.

Onneksi lähdin.

Pienen alustuksen jälkeen, jonka olisi ehkä toivonut olevan hieman pidempi kuin ”meillä oli hieman teknisiä ongelmia”, jälkeen leffa starttasi. Oli kyllä hienoa materiaalia täytyy sanoa. Ja oli ne kiipeilijät ennen rautaa.

60-luvun pätkiä olisin voinut katsoa vaikka koko illan. Mieti nyt. Yksi henkilö saa vain päähänsä lähteä katsomaan miltä Matterhorn näyttää, ja siitä lähti koko Suomen kiipeilypaikkojen kartoitus.

Mutta kujeet olivat kyllä samat kuin tänäkin päivänä, ja ne ovat asioita, mitkä tekevät kiipeilystä niin erikoisen. Kotiin rakennetut omatekoiset treenipaikat (lankut seinällä, jossa mentiin viiden kilon hiekkasäkit vyötäisillä), karttojen katselu, että "missä niitä kiviä nyt on" tai p-jauhaminen nuotiopaikalla, ovat asioita, jotka yhdistävät kiipeilijät tänäkin päivänä. 

Ja varmistuksen antaminen puolitutulle, josta tulee, jos nyt ei sydänystävä, niin melko hyvä kaveri sen jälkeen.

Seuraavan kerran kun tutisen Olhavalla yläköydessä, muistelen pätkää, jossa kaikkien varmistuksen irrotessa eräs kiipeilijä pulskahti Olhavan lampeen, tai erään mixtaa mennessä hakku jäi vähän huonosti, ja hän tippui lievästi kerien pää edellä pari metriä alempana olevalle pultille, ja mietin, oiskohan aika liidata.

Mutta en paljasta leffasta sen enempää.

Käykäähän katsomassa dokumentti, jos ette ole vielä nähneet. Taitaa olla Joensuussa seuraavan kerran näytillä.

Kiitokset tekijöille vielä kerran.

Oivan aloittelijan alkurutiinit

Olen viime aikoina lukenut paljon kiipeilykirjallisuutta. Lähinnä treenaukseen liittyvää. Kiipeilyfilosofian pohtimiseksi on vielä riittänyt Perttu Ollilan kirjoittamat jutut vanhoihin Kiipeily-lehtiin. Joista en vieläkään tajua mitään. Ehkä filosofian aika tulee vielä…

Minkä olen taas oppinut, kymmenen vuoden kiipeilyn jälkeen, että lisätieto ei välttämättä lisää tuskaa. Vaikka voisi kuvitella, että jokainen kiipeilykirja on samanlainen, niin kuitenkin jokaisella kirjoittajalla on oma henkilökohtainen näkemyksensä asioihin, treenaukseen, syömiseen tai siihen kiipeilyfilosofiaankin. Takana saattaa kuitenkin olla jo vuosikymmenien kokemus kiipeilyn parista. Näistä voi saada hyviä ideoita, ja omaan treenaukseen voi saada jopa jotain järkeä.

Järkeä. Sitä olen lähtenyt nimenomaan hakemaan. Molempien nimettömien pulleyden sanoessa tänä vuonna naps, niin jotain ehkä on tehtävä toisin.

Kiipeilytekniikkaa ei voi koskaan harjoitella liikaa, luulisin. Kun katsoo vaikka kiipeilyn maailmancupin kisoja, siellä näkee monenmoista menijää. Vanhan liiton tyypit (eikä siis iällä pilattuja todellakaan kukaan) menevät staattisemmin, kun taas nuoret 16 vuotta ja ylöspäin, pomppivat otteilla kuin olisivat kokovartalovieterin nielaisseet. 

Jos astutaan pikkaisen taaksepäin, ja unohdetaan taas kisakiipeilijät, niin tekniikkaa on monenlaista. Riippuen ihmisen ominaisuuksista myös. Onko nopeita vaiko hitaita soluja kehittynyt lihaksiin. Tiivistäen siis tykkääkö hyppiä otteisiin vai kurkotella niihin rauhallisemmin. Perustekniikat ovat kuitenkin kaikille samoja. Flägäys, back step, pivotointi, ristiinaskellus… kaikki ne tekevät kiipeilystä jouhevan näköistä. Ja vähemmän kuluttavaa tietenkin.

Yksi kirja mitä olen viime aikoina selannut on ”The self-coached climber” (luulin, että Performance Rock Climber olisi tältä saralta ainoita mitä tarvitsee lukea, mutta väärässäpä olin). Kymmenen vuoden aikana tietysti on jo kehittynyt oma tyyli kiivetä, ja siitä on vaikea päästä pois, jossei kuitenkaan mahdotonta. (Helpommalla toki pääsee kun yrittää tehdä asiat heti alussa oikein). Vaatii vain hieman keskittymistä. Siksi olen ottanut päämääräksi tehdä alkulämmittelyn aina tekniikkaa hioen. Hiljaiset jalat, liimatut kädet, tennispallot käsissä, oman painopisteen etsiminen seinällä aina ennen varsinaisten reittien kiipeämistä ja lukuisat muut harjoitteet ovat myös tekniikoita, joilla saa itsensä kiipeilyfiilikseen. Kaikki päivän aikana kertyneet ajatukset vaikkapa kouluun tai töihin liittyen karisee. Yhtäkkiä on täysin kiinni hetkessä. Mieli ei vaeltele. Kädet eivät ole pumpissa. Tämä siis muutamien kokeilukertojen jälkeisinä havaintoina. 

Yleensä minulla on aina kova kiire seinälle, ja reittejä käy huiskimaan miten sattuu sen enempää kiinnittämättä huomiota siihen, mitä siellä seinällä tekee. Pieni huomio tekniikkaan, ja siihen, mitä tekniikoita reitillä voisi käyttää, ja kiipeilypäivä voi saada oivan käänteen. Ja kuka tietää vaikka flashaaminen parantuisi (esimerkiksi jonkin melkein oman maksimitasoreitin kiipeäminen ensimmäisellä yrityksellä, koska alitajunnasta keksii tehdä vaikean muuvin oikein, koska aluksi keskittyi hieman tekniikkaan).

P.S. Kiipeilytekniikkaan kannattaa perehtyä heti kiipeilyn aloittaessa. Tosin se on vähän sama asia kuin joogassa: liikkeitä voi katsella kirjoista, mutta se on kaukana siitä, mitä siihen oikeasti sisältyy. Katsele muita, katsele videoita, kuuntele ja kysele. Osallistu kiipeilykurssille. Oma kiipeilyohjaaja alussa voi myös olla paras sijoitus (hyvien kiipeilykenkien lisäksi) mitä kiipeilyn suhteen tekee.