Olen viime aikoina lukenut paljon
kiipeilykirjallisuutta. Lähinnä treenaukseen liittyvää. Kiipeilyfilosofian
pohtimiseksi on vielä riittänyt Perttu Ollilan kirjoittamat jutut vanhoihin
Kiipeily-lehtiin. Joista en vieläkään tajua mitään. Ehkä filosofian aika tulee
vielä…
Minkä olen taas oppinut, kymmenen vuoden
kiipeilyn jälkeen, että lisätieto ei välttämättä lisää tuskaa. Vaikka voisi
kuvitella, että jokainen kiipeilykirja on samanlainen, niin kuitenkin
jokaisella kirjoittajalla on oma henkilökohtainen näkemyksensä asioihin,
treenaukseen, syömiseen tai siihen kiipeilyfilosofiaankin. Takana saattaa
kuitenkin olla jo vuosikymmenien kokemus kiipeilyn parista. Näistä voi saada
hyviä ideoita, ja omaan treenaukseen voi saada jopa jotain järkeä.
Järkeä. Sitä olen lähtenyt nimenomaan
hakemaan. Molempien nimettömien pulleyden sanoessa tänä vuonna naps, niin
jotain ehkä on tehtävä toisin.
Kiipeilytekniikkaa ei voi koskaan
harjoitella liikaa, luulisin. Kun katsoo vaikka kiipeilyn maailmancupin kisoja,
siellä näkee monenmoista menijää. Vanhan liiton tyypit (eikä siis iällä
pilattuja todellakaan kukaan) menevät staattisemmin, kun taas nuoret 16 vuotta
ja ylöspäin, pomppivat otteilla kuin olisivat kokovartalovieterin
nielaisseet.
Jos astutaan pikkaisen taaksepäin, ja
unohdetaan taas kisakiipeilijät, niin tekniikkaa on monenlaista. Riippuen
ihmisen ominaisuuksista myös. Onko nopeita vaiko hitaita soluja kehittynyt
lihaksiin. Tiivistäen siis tykkääkö hyppiä otteisiin vai kurkotella niihin
rauhallisemmin. Perustekniikat ovat kuitenkin kaikille samoja. Flägäys, back
step, pivotointi, ristiinaskellus… kaikki ne tekevät kiipeilystä jouhevan
näköistä. Ja vähemmän kuluttavaa tietenkin.
Yksi kirja mitä olen viime aikoina
selannut on ”The self-coached climber” (luulin, että Performance Rock Climber
olisi tältä saralta ainoita mitä tarvitsee lukea, mutta väärässäpä olin).
Kymmenen vuoden aikana tietysti on jo kehittynyt oma tyyli kiivetä, ja siitä on
vaikea päästä pois, jossei kuitenkaan mahdotonta. (Helpommalla toki pääsee kun
yrittää tehdä asiat heti alussa oikein). Vaatii vain hieman keskittymistä.
Siksi olen ottanut päämääräksi tehdä alkulämmittelyn aina tekniikkaa hioen.
Hiljaiset jalat, liimatut kädet, tennispallot käsissä, oman painopisteen
etsiminen seinällä aina ennen varsinaisten reittien kiipeämistä ja lukuisat
muut harjoitteet ovat myös tekniikoita, joilla saa itsensä kiipeilyfiilikseen.
Kaikki päivän aikana kertyneet ajatukset vaikkapa kouluun tai töihin liittyen
karisee. Yhtäkkiä on täysin kiinni hetkessä. Mieli ei vaeltele. Kädet eivät ole
pumpissa. Tämä siis muutamien kokeilukertojen jälkeisinä havaintoina.
Yleensä minulla on aina kova kiire
seinälle, ja reittejä käy huiskimaan miten sattuu sen enempää kiinnittämättä
huomiota siihen, mitä siellä seinällä tekee. Pieni huomio tekniikkaan, ja
siihen, mitä tekniikoita reitillä voisi käyttää, ja kiipeilypäivä voi saada
oivan käänteen. Ja kuka tietää vaikka flashaaminen parantuisi (esimerkiksi
jonkin melkein oman maksimitasoreitin kiipeäminen ensimmäisellä yrityksellä,
koska alitajunnasta keksii tehdä vaikean muuvin oikein, koska aluksi keskittyi
hieman tekniikkaan).
P.S. Kiipeilytekniikkaan kannattaa perehtyä
heti kiipeilyn aloittaessa. Tosin se on vähän sama asia kuin joogassa:
liikkeitä voi katsella kirjoista, mutta se on kaukana siitä, mitä siihen
oikeasti sisältyy. Katsele muita, katsele videoita, kuuntele ja kysele.
Osallistu kiipeilykurssille. Oma kiipeilyohjaaja alussa voi myös olla paras
sijoitus (hyvien kiipeilykenkien lisäksi) mitä kiipeilyn suhteen tekee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti