Arvoin pitkään. Ja päätös venyi taas loppumetreille. Olo oli
kuin släbillä, missä edellinen pultti on kolme metriä jalkojen alla, ja kahden
muuvin kruxin jälkeen pelastava klippi odotti laiskana tavoittelijaansa.
Nappasin jatkosta kiinni ja lähdin katsomaan Kylmää kiveädokumenttia Bouldertehtaan auditorioon.
Onneksi lähdin.
Pienen alustuksen jälkeen, jonka olisi ehkä toivonut olevan
hieman pidempi kuin ”meillä oli hieman teknisiä ongelmia”, jälkeen leffa
starttasi. Oli kyllä hienoa materiaalia täytyy sanoa. Ja oli ne kiipeilijät ennen rautaa.
60-luvun pätkiä olisin voinut katsoa vaikka koko illan.
Mieti nyt. Yksi henkilö saa vain päähänsä lähteä katsomaan miltä Matterhorn
näyttää, ja siitä lähti koko Suomen kiipeilypaikkojen kartoitus.
Mutta kujeet olivat kyllä samat kuin tänäkin päivänä, ja ne
ovat asioita, mitkä tekevät kiipeilystä niin erikoisen. Kotiin rakennetut omatekoiset
treenipaikat (lankut seinällä, jossa mentiin viiden kilon hiekkasäkit
vyötäisillä), karttojen katselu, että "missä niitä kiviä nyt on" tai p-jauhaminen nuotiopaikalla, ovat asioita, jotka yhdistävät
kiipeilijät tänäkin päivänä.
Ja varmistuksen antaminen puolitutulle, josta
tulee, jos nyt ei sydänystävä, niin melko hyvä kaveri sen jälkeen.
Seuraavan kerran kun tutisen Olhavalla yläköydessä,
muistelen pätkää, jossa kaikkien varmistuksen irrotessa eräs kiipeilijä
pulskahti Olhavan lampeen, tai erään mixtaa mennessä hakku jäi vähän huonosti,
ja hän tippui lievästi kerien pää edellä pari metriä alempana olevalle
pultille, ja mietin, oiskohan aika liidata.
Mutta en paljasta leffasta sen enempää.
Käykäähän katsomassa dokumentti, jos ette ole vielä nähneet.
Taitaa olla Joensuussa seuraavan kerran näytillä.
Kiitokset tekijöille vielä kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti