Blogi kiipeilystä. Löydät täältä myös selityksen sille, miksi ketun hännänpää on valkoinen...
perjantai 26. helmikuuta 2016
torstai 18. helmikuuta 2016
Lupa epäonnistua
Sinnikkyys palkitaan |
Uskallatko yrittää?
Kysymys voi tuntua hassulta, mutta halu kokeilla jotain uutta voi joskus tyssätä tähän epäonnistumisen tunteeseen.
Kiipeilyssä uskaltaminen voi tietysti konkretisoitua ihan sillä, että reitti voi olla esimerkiksi ulkokalliolla sen luonteinen, että se on yli omien kykyjen. Tällöin tietenkään ei kannata leikkiä rohkeaa, vaan kannattaa kuunella omia tuntemuksiaan.
Törmäsin Modernin idiootin kirjoitukseen Jumipäästä, joka viivytteli, koska pelkäsi epäonnistuvansa. Siinä oli mielenkiintoinen ajatus: ihminen, jota on aina kehuttu lahjakkaaksi, ei uskaltanutkaan kokeilla uusia juttuja, koska niissä hän ei saattaisikaan olla lahjakas, ja voisi näin ollen epäonnistua. Tällainen ihminen ajattelee, että jokaiselle on annettu syntyessään tietty määrä kykyjä, joita ei harjoittelemalla voi kehittää.
Vastaavasti lapsi, jota on aina kehuttu hyvästä yrittämisestä, ei pelkää epäonnistua, koska hän tietää, että yrittämällä asiat oppii ja hän näkee epäonnistumisen mahdollisuutena.
Kiipeily on yleensä 99 prosenttia epäonnistumista ja loppu onnistumista...
Tämän vuoksi se voi lajina olla välillä hankala sietää. Ainakin alussa. Siinä käytetään aivan eri lihaksia kuin mitä muuten käytetään (kukaan ei siis voi lähtökohtaisesti olla heti valmis seinälle, niitä lahjakkuuksia lukuun ottamatta ;))
Uusia reittejä ei ehkä uskalla kokeilla, koska on mahdollisuus, että sitä ei sitten pääsekään... "parempi ehkä pysyä tutuilla reiteillä".
Tosin kiipeilyssä alussa lahjakkaille saattaa tulla jossain kohtaa turhautuminen vastaan, jos reitit eivät enää menekään helposti, ja niitä joutuu hinkkaamaan kymmeniä kertoja.
Minulla on projekteja, joita olen yrittänyt vuodesta 2007 alkaen.
Kiipeilyssä kehittyäkseen täytyy olla siis valmis tippumaan.
Mutta se hyvä puoli lajissa on, että sitä tekemällä varmasti kehittyy kiipeilijänä. Ja kannattaa muistaa, että ennen kuin on tehnyt tuhansia toistoja melkein samanlaisista liikkeistä, ei voi olettaa, että jokin uusi vaikea reitti menisi ensiyrittämällä. Reitit vaativat usein hermotusta, lihasmuistin kehittämistä jne. Alussa vaikealta tuntunut muuvi saattaakin mennä jo viidennellä yrittämällä aivan helposti.
Ja se on jännä tunne se.
Jos kehitys tyssää, niin se onkin sitten eri jutun aihe...
Mutta ennen kuin opin kiipeilemään niin koitan pitää nämä tyttäreni sanat mielessä:
"Kun vaan kokeilee, ja kokeilee, ja kokeilee, niin voi tulla sellainen olo, että oppii."
Kiipeily on yleensä 99 prosenttia epäonnistumista ja loppu onnistumista...
Tämän vuoksi se voi lajina olla välillä hankala sietää. Ainakin alussa. Siinä käytetään aivan eri lihaksia kuin mitä muuten käytetään (kukaan ei siis voi lähtökohtaisesti olla heti valmis seinälle, niitä lahjakkuuksia lukuun ottamatta ;))
Uusia reittejä ei ehkä uskalla kokeilla, koska on mahdollisuus, että sitä ei sitten pääsekään... "parempi ehkä pysyä tutuilla reiteillä".
Tosin kiipeilyssä alussa lahjakkaille saattaa tulla jossain kohtaa turhautuminen vastaan, jos reitit eivät enää menekään helposti, ja niitä joutuu hinkkaamaan kymmeniä kertoja.
Minulla on projekteja, joita olen yrittänyt vuodesta 2007 alkaen.
Kiipeilyssä kehittyäkseen täytyy olla siis valmis tippumaan.
Mutta se hyvä puoli lajissa on, että sitä tekemällä varmasti kehittyy kiipeilijänä. Ja kannattaa muistaa, että ennen kuin on tehnyt tuhansia toistoja melkein samanlaisista liikkeistä, ei voi olettaa, että jokin uusi vaikea reitti menisi ensiyrittämällä. Reitit vaativat usein hermotusta, lihasmuistin kehittämistä jne. Alussa vaikealta tuntunut muuvi saattaakin mennä jo viidennellä yrittämällä aivan helposti.
Ja se on jännä tunne se.
Jos kehitys tyssää, niin se onkin sitten eri jutun aihe...
Mutta ennen kuin opin kiipeilemään niin koitan pitää nämä tyttäreni sanat mielessä:
"Kun vaan kokeilee, ja kokeilee, ja kokeilee, niin voi tulla sellainen olo, että oppii."
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Kaksi juttua, mitkä toimivat hyvin naperokiipeilyssä
Naperokiipeilyä |
Rytmi oli selvä. Suunnitelmat oli laadittu. Aikataulutus
kunnossa. Jopa kerran teema oli valittu ja mielessä harjoiteltu. Kaikki oli
valmista. Kun ohjelma oli suunniteltu, eihän sitä tarvinnut kuin vain edetä sen
mukaan.
Voi pojat miten väärässä olinkaan.
Ensimmäinen naperokiipeily alkoi viime keskiviikkona.
Jännitin hieman etukäteen, että mitenkähän kaikki sujuu. Kaikki osallistujat
olivat tosin käyneet jo tutustumiskerralla, joten osallistujat olivat osittain
jo tuttuja. Muuten en osallistujista tiennyt kuin, että he olivat 4-7
vuotiaita. Paikalle saapui lopulta kahdeksan naperoa.
Minulla oli ajatus, miten parituntinen viedään läpi.
Etukäteen ajateltuna kaksi tuntia on aika paljon kiipeilyyn, ja siksi näillä
kerroilla on tarkoitus tehdä myös liikuntaleikkejä ja lapsilla on mahdollisuus
vaikka piirrellä aina välillä.
Mutta näin ajattelin kerran menevän.
Koska kiipeilyseinään on maalattu viidakkohenkinen kuva,
ajattelin, että me voisimme lähteä viidakkoseikkailulle. Kaikkihan tykkäävät tarinoista,
eikö totta? Alkulämppänä pitäisi siis ensiksi päästä tuonne viidakkoon. Millä
sinne pääsee? Autolla, lentokoneella, laivalla… lapset saisivat päättää ja joku
saisi aina näyttää miten esimerkiksi lentokone menee. Ja sitten kaikki
juoksevat lentokoneina ympäri salia.
Kun vihdoin päästäisiin viidakon reunaan, niin sitten
pitäisi päästä sinne seinälle. Mutta matkalla on paljon esteitä… Jos joku
tietää Leijonaa mä metsästän –laulun niin tämä huokuu samaa henkeä…
- Suo. Marssitaan suossa. Jalkoja nostellaan toooosi korkealle ja otetaan pitkiä askeleita.
- Silta. Tömistellään sillalla. Mutta kuinkas ollakaan. Lautoja on sillasta tippunut. Joten laudoille pitää aina hyppiä.
- Mättäät. Taas tuli suo vastaan. Loikitaan mättäiltä mättäille.
- IIK! Muurahaisia. Nopeaa juoksua paikoillaan.
- Joki. Huh. Onneksi rannalla on tukkeja. Yhdellä jalalla tasapainoilua tukkien päällä.
- HUMPS! Tukki pyörähti ja rantaan on uitava.
- Luola. Kiipeilyseinä sijaitsee salaisessa laaksossa, jonne pääsee vain pimeää luolaa pitkin ryömien.
HUH! Vihdoinkin perillä…
Lapset keksivät oikotien ja seinälle löydettiin jo
ensimmäisen suon jälkeen…
Noh, kiipeämään sitä oltiin tultu, joten eikun seinälle.
Alkuinnostuksen jälkeen jonottaminen ja säännöt, kuten patjalle ei mennä istuskelemaan
alkoivat muistua paremmin mieleen. Hieman jo pelotti, että mitähän tästä tulee...
Koitti hetki, jolloin säkkituolit ja hernepussit alkoivat
kiinnostamaan enemmän. Tällöin päätin kokeilla muutamia leikkejä, mitkä Sanna
oli linkannut, ja sovelsin niitä hiukan.
Ehdottomasti kaksi parasta juttua,
mihin lapset oikeasti pysähtyivät keskittymään, ja mitkä olivat heistä kivoja
olivat:
- Laiskiaiskiipeily. Miten laskiainen menee? Tosi hitaasti.
Otettiin kisa, kuka on paras laiskiainen eli kuka kiipeää hitaimmin ylös… ensi
kerralla pitänee ottaa revanssi.
- 5 sekuntia. Kaveri laskee alhaalla viiteen ja sitten vasta saa seinällä olija liikuttaa joko kättään tai jalkaansa, kumpaa nyt seuraavaksi haluaa. ”Vieläkö täytyy laskea”, kuvasi kommentteina ehkä parhaiten tätä, eli vuoroja vaihdettiin monta kertaa…
Lisäksi katsottiin muutamia ”tekniikkajuttuja”, ja vanhimmat
niitä jo innoissaan kokeilivatkin. Mikä oli sinänsä hauska huomata.
Mitä tästä kerrasta sitten opin? Annan lapsille hernepussit
heti ensimmäiseksi käteen, jolloin alkulämppä hoituu kuin itsestään.
Hikipäässä osallistujat saivat lähteä tälläkin kertaa pois,
ja kun olisi pitänyt lähteä kotiin, seinä alkoi kummasti kiinnostamaan…
maanantai 8. helmikuuta 2016
Naperokiipeily vanhemman näkökulmasta
Kiipeilyä Tarmon Talolla |
Aloitamme
tällä viikolla ensimmäiset naperokiipeilyt. Pidimme kaksi tutustumiskertaa
Tarmon Talolla, joihin osallistuikin mukavasti perheitä. Kaiken kaikkiaan vain
muutamalla taisi olla aikaisempaa kokemusta kiipeilyseinällä kiipeilystä
(vaikka kaikkialle muualle olikin jo ennätetty kapuamaan…). Joku oli ennättänyt
käymään jo Kiipeilypalatsillakin.
Alkutohinan jälkeen ja seinän edessä
touhutessa aloin kuitenkin huomaamaan, miten eri tavalla lapset suhtautuvat
seinälle menemiseen. Tai siihen, mitä siellä seinällä tapahtuu. Tai mitä
tapahtuu, kun sieltä pitää lähteä pois.
Naperokiipeily
on mukavaa lapsi-vanhempi toimintaa. Lasta pääsee kannustamaan, näkee miten
lapsi kehittyy jo yhden kerran jälkeen: hänestä tulee ehkä rohkeampi, eikä
tarvitse enää niin paljoa vanhemman tukea takana. Toisaalta, pienimpien kanssa
vanhempi pääsee auttamaan lasta ylemmäksi. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia
huomioita vanhemmille eli mitä voi odottaa, kun naperon kanssa tulee
ensimmäistä kertaa kiipeilyseinälle ja miten reaktioihin voisi ehkä suhtautua.
Lapsi on innostunut kiipeilystä
Lapsen päätä ei paljoa palele. Meillä seinä on 3,6 metriä
korkea ja isoimmat lapset (5-6 vuotiaat) menivät jo helposti ylös asti.
Viimeisen otteen olin laittanut ehkä 3,4 metriin. Topista (eli viimeisestä
otteesta) on hyvä huudella vanhempaa katsomaan miten ylhäällä ollaan. Vanhemman
tehtävä on ehkä enemmänkin hillitä menoa kuin rohkaista ja kannustaa. Kehut
tietysti aina paikallaan.
Lapsi on alussa ujo
Lapsi saattaa katsella hyvän tovin, jopa puoli tuntia, ennen
kuin uskaltautuu seinälle. Lasta ei kannata ”pakottaa” seinälle vaan kannattaa
odottaa rauhassa, mitä tapahtuu. Jossain välissä lapsi voi haluta mennä
kokeilemaan kädestä pitäen, jolloin ohjaajalta kannattaa kysyä, mikä on helpoin
kohta kiivetä. Ensimmäinen kokemus voi joko rohkaista kokeilemaan lisää, tai
sitten kokemus vahvistaa ajatusta, että kiipeily ei ole oma juttu. Vanhemman
tehtävä on olla tukena, kävi kummin vain. Joskus, vaikka lapsi ei haluaisi enää
kokeilla, pienen pohdinnan jälkeen lapsi innostuukin menemään takaisin.
Lapsi suuttuu kun ei onnistu
Vaikka innostus on kova, alussa ei välttämättä tiedä mitä
pitäisi tehdä. Tällöin voi iskeä turhautuminen. Vanhemman tehtävä on taas vain
kannustaa, ja kenties kysyä ohjaajalta, mistä kannattaisi aloittaa tai miten
kohta pitäisi kiivetä, missä ei heti onnistunut. Jos lapsi käy toimimaan
holtittomasti seinällä (suuttuu toden teolla) tällöin hänet kannattaa nostaa
seinältä pois, rauhoittaa, ja mennä kokeilemaan ehkä yhdessä, vaikka ensiksi
lapsi on sitä mieltä, että laji on ihan tyhmä.
Yrittää kovemmin kun ei onnistu
Näinkin voi käydä. Lapsi kokeilee itse eri reittejä.
Hymyilee ja nauraa kenties sille, ettei nyt onnistunutkaan. Mutta olipa jännä
kokeilla.
Kiipeily on niin kivaa, että ei haluaisi lähteä pois
Jos oli kivaa, tämä on mahdollinen seuraus.
Kokeilee vähän, ja puuhaa enimmäkseen muuta
Lapsi voi piirrellä tai juoksennella ympäriinsä. Huomasin,
että neljä viisi vuotiaat keskittyvät jo hyvin kiipeilyyn, kun taas pienemmät
leikkivät mieluummin vaikka koiraa… Lapsen ehdoilla kannattaa mennä tässäkin
tapauksessa. Toisella tai kolmannella kertaa kiipeilykin saattaa jo kiinnostaa.
Haluaisi kovasti kiivetä, mutta ei uskalla kiivetä ylemmäksi
Kannattaa puhua rauhallisesti, koska lapsi voi vähän
panikoitua vaikka olisikin vain metrin puolentoista korkeudella, jos korkeuteen
ei ole tottunut. Tällöin kannattaa näyttää että laita jalka tähän ja tähän ja
liikuta kättä ylemmäksi. Jos lapsi ei halua kiivetä, kysy haluaako hän alas vai
kiipeäisikö niin, että vanhempi tukee kainaloista lasta seuraavan liikkeen
ajan. Lapsen halun mukaan alas vaikka pyörähtäen (jotain kivaa jännän tilanteen
jälkeen). Ylöspäin ei kannata työntää, koska jännitys voi todella olla lapsesta
aivan liikaa.
Haluaa heti apua kun eteen tulee vaikeampi kohta
Tämä on yleistä pienempien kanssa. Alussa varsinkin. Jos
otteet ovat vähän etäämpänä toisistaan tai niistä ei saa hyvin kiinni tai lapsi
ei heti keksi mitä tehdä, niin vanhempi huudetaan helposti apuun. Lapsen
pyyntöä kannattaa kuunnella, ja auttaa kohdan ohi. Seuraavalla kerralla lapsi
ehkä jo muistaa, mitä pitää tehdä, ja menee eteenpäin ihan itse.
Niin ja joskus se alas hyppääminen voi olla hauskempaa kuin
itse kiipeily…
Kiipeily tarjoaa kaikenlaisia elämyksiä vähän kaikille.
Lapsesta voi oppia aivan uusia asioita, lapsi voi oppia uusia taitoja tai
sitten lapsesta huomatut seikat vain vahvistuvat.
Hienointa on ehkä kuitenkin nähdä, kun kaikista
ujoimmalla lapsella on levein hymy seinällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)