Miksi ketun häntä on valkoinen?

Pieni kettu nimeltä Kemach

Kauan sitten, kun köydet olivat vielä hamppua ja kiipeilijät rautaa, eli pienessä laaksossa kettu nimeltä Kemach. Iloisesti heiluttaen punaista häntäänsä se juoksenteli pitkin poikin sen niin tutun vuoren juuren ympärillä. Kemach oli usein aamuisilla taaperruksillaan ihmetellyt, mitä nuo kummat oliot ovat jotka puuskuttavat ja pitävät ihmeellistä kilinää aivan sen pesäkolon lähellä. Jokin siinä kilinässä sai Kemachin mielen rauhattomaksi joka ilta. Se mietti, mistä tuo ihmeellinen kilinä voi syntyä ja mitä ihmettä sieltä sen niin tutun vuoren huipulta voi löytyä, jota se oli vain katsellut iltaisin kuun loisteessa. Joka ikinen päivä sinne oli menossa koko ajan vain enemmän ja enemmän ihmeellisiä otuksia.

Vuosien saatossa Kemach oli nähnyt monen tuollaista kilinää ja mölinää pitävän otuksen kapuavan sen niin tutulle vuoren huipulle. Eräänä iltana Kemach sai idean. Jos kerta kaikki muut menevät vuoren huipulle, miksi hänen pitäisi aina jäädä tähän tuttuun laaksoon. Miksei hänkin voisi mennä käymään siellä? Oliko siellä erilaista kuin täällä laaksossa? Sitten Kemach alkoi kuvittelemaan, miten kauniilta hänen oma rakas kotilaaksonsa voisi sieltä näyttää. Ja miten hurjan kauaksi sieltä voisikaan nähdä.

Eräänä iltana kotka nimeltä Hauho sattui istahtamaan suurelle kivelle Kemachin viereen. "Miltä laakso näyttää sinusta sieltä ylhäältä?", kysyi Kemach Hauholta. "Epämääräisesti", vastasi Hauho. "Kaikki on niin sumuista kun olen jo iäkäs ja niin monia laaksoja nähnyt. Mutta miksi sinä et ole vielä noilla silmilläsi käynyt katsomassa tuolta korkeuksista laaksoasi?" Kemach ei osannut siihen vastata. Siitä hetkestä jäi Kemachin karvaan kutina, jota ei raaputtamalla saanut pois.

"Taas ne kilkattaa ja mölisee ja nauravatkin", Kemach manaili. "Nyt kyllä katson, miten se tapahtuu, se tuonne ylös kipuaminen."

Kaikilla olioilla tuntui olevan valkoiset tassut, ja nenä ja milloin mikäkin osa siinä tuoksinnan ja mölinän keskellä. Kemach vilkaisi omia tassujaan ja totesi:" Ei näillä punaisilla töppösillä mitään kiivetä. Minunkin on saatava tuota valkoista. Juttua." Niin se hiipi lähemmäksi niitä niin kummallisia, mutta niin kiinnostavia otuksia ja huomasi purkin, jossa tuota valkoista juttua oli.

Se hiipi lähemmäksi, kyyristyi hyppäämään ja juuri silloin jokin otuksista huusi:"#¤##%/%!" Kemachan oli vain kettu, ei hän ymmärtänyt ihmisten kieltä. Mutta siinä tuoksinnassa se pääsi loikkimaan takaisin metsään ja karkuun niitä hirvityksiä. Tosiasiassa otukset yrittivät vain kutsua Kemachia luokseen ottaakseen hänestä kuvan, mutta mistä Kemach-polo olisi sitä arvannut. "Minulla on valkoiset tassut ja mitä kummaa, häntäni pää on myös valkoinen!" Sen jälkeen Kemach tiesi, että nyt hänkin voisi lähteä kohoamaan tuota vuorta pitkin ja näkisi kaiken sen mistä vain Hauholla oli muistot jäljellä. Kemach oli ohimennen huomaamattaan hypännyt valkoista pölyä sisältäneeseen säkkiin. Ja sen jälkeen vielä pullon päälle, josta roiskahti jotain valkoista, hyvin pahanmakuista vettä.

Kemach ei tiennytkään, että tuo valkoinen aine, jota myös pullosta oli sen tassuille ja hännälle lentänyt, olikin nestemmäistä mangnesiumia. Ketun turkki vain on niin hienojakoista karvaa, että nestemankka ei siitä lähde millään pois. Tämän vuoksi myös ketun hännänpää on valkoinen. Tuosta päivästä lähtien ketut ovat kiivenneet ties kuinka monen vuoren huipulle.

Ja voivat puhua siitä, miten kauniilta kotilaaksot näyttävät niin korkealta.