Tarinaa Suomikiipeilystä

Arvoin pitkään. Ja päätös venyi taas loppumetreille. Olo oli kuin släbillä, missä edellinen pultti on kolme metriä jalkojen alla, ja kahden muuvin kruxin jälkeen pelastava klippi odotti laiskana tavoittelijaansa.

Nappasin jatkosta kiinni ja lähdin katsomaan Kylmää kiveädokumenttia Bouldertehtaan auditorioon.

Onneksi lähdin.

Pienen alustuksen jälkeen, jonka olisi ehkä toivonut olevan hieman pidempi kuin ”meillä oli hieman teknisiä ongelmia”, jälkeen leffa starttasi. Oli kyllä hienoa materiaalia täytyy sanoa. Ja oli ne kiipeilijät ennen rautaa.

60-luvun pätkiä olisin voinut katsoa vaikka koko illan. Mieti nyt. Yksi henkilö saa vain päähänsä lähteä katsomaan miltä Matterhorn näyttää, ja siitä lähti koko Suomen kiipeilypaikkojen kartoitus.

Mutta kujeet olivat kyllä samat kuin tänäkin päivänä, ja ne ovat asioita, mitkä tekevät kiipeilystä niin erikoisen. Kotiin rakennetut omatekoiset treenipaikat (lankut seinällä, jossa mentiin viiden kilon hiekkasäkit vyötäisillä), karttojen katselu, että "missä niitä kiviä nyt on" tai p-jauhaminen nuotiopaikalla, ovat asioita, jotka yhdistävät kiipeilijät tänäkin päivänä. 

Ja varmistuksen antaminen puolitutulle, josta tulee, jos nyt ei sydänystävä, niin melko hyvä kaveri sen jälkeen.

Seuraavan kerran kun tutisen Olhavalla yläköydessä, muistelen pätkää, jossa kaikkien varmistuksen irrotessa eräs kiipeilijä pulskahti Olhavan lampeen, tai erään mixtaa mennessä hakku jäi vähän huonosti, ja hän tippui lievästi kerien pää edellä pari metriä alempana olevalle pultille, ja mietin, oiskohan aika liidata.

Mutta en paljasta leffasta sen enempää.

Käykäähän katsomassa dokumentti, jos ette ole vielä nähneet. Taitaa olla Joensuussa seuraavan kerran näytillä.

Kiitokset tekijöille vielä kerran.

Oivan aloittelijan alkurutiinit

Olen viime aikoina lukenut paljon kiipeilykirjallisuutta. Lähinnä treenaukseen liittyvää. Kiipeilyfilosofian pohtimiseksi on vielä riittänyt Perttu Ollilan kirjoittamat jutut vanhoihin Kiipeily-lehtiin. Joista en vieläkään tajua mitään. Ehkä filosofian aika tulee vielä…

Minkä olen taas oppinut, kymmenen vuoden kiipeilyn jälkeen, että lisätieto ei välttämättä lisää tuskaa. Vaikka voisi kuvitella, että jokainen kiipeilykirja on samanlainen, niin kuitenkin jokaisella kirjoittajalla on oma henkilökohtainen näkemyksensä asioihin, treenaukseen, syömiseen tai siihen kiipeilyfilosofiaankin. Takana saattaa kuitenkin olla jo vuosikymmenien kokemus kiipeilyn parista. Näistä voi saada hyviä ideoita, ja omaan treenaukseen voi saada jopa jotain järkeä.

Järkeä. Sitä olen lähtenyt nimenomaan hakemaan. Molempien nimettömien pulleyden sanoessa tänä vuonna naps, niin jotain ehkä on tehtävä toisin.

Kiipeilytekniikkaa ei voi koskaan harjoitella liikaa, luulisin. Kun katsoo vaikka kiipeilyn maailmancupin kisoja, siellä näkee monenmoista menijää. Vanhan liiton tyypit (eikä siis iällä pilattuja todellakaan kukaan) menevät staattisemmin, kun taas nuoret 16 vuotta ja ylöspäin, pomppivat otteilla kuin olisivat kokovartalovieterin nielaisseet. 

Jos astutaan pikkaisen taaksepäin, ja unohdetaan taas kisakiipeilijät, niin tekniikkaa on monenlaista. Riippuen ihmisen ominaisuuksista myös. Onko nopeita vaiko hitaita soluja kehittynyt lihaksiin. Tiivistäen siis tykkääkö hyppiä otteisiin vai kurkotella niihin rauhallisemmin. Perustekniikat ovat kuitenkin kaikille samoja. Flägäys, back step, pivotointi, ristiinaskellus… kaikki ne tekevät kiipeilystä jouhevan näköistä. Ja vähemmän kuluttavaa tietenkin.

Yksi kirja mitä olen viime aikoina selannut on ”The self-coached climber” (luulin, että Performance Rock Climber olisi tältä saralta ainoita mitä tarvitsee lukea, mutta väärässäpä olin). Kymmenen vuoden aikana tietysti on jo kehittynyt oma tyyli kiivetä, ja siitä on vaikea päästä pois, jossei kuitenkaan mahdotonta. (Helpommalla toki pääsee kun yrittää tehdä asiat heti alussa oikein). Vaatii vain hieman keskittymistä. Siksi olen ottanut päämääräksi tehdä alkulämmittelyn aina tekniikkaa hioen. Hiljaiset jalat, liimatut kädet, tennispallot käsissä, oman painopisteen etsiminen seinällä aina ennen varsinaisten reittien kiipeämistä ja lukuisat muut harjoitteet ovat myös tekniikoita, joilla saa itsensä kiipeilyfiilikseen. Kaikki päivän aikana kertyneet ajatukset vaikkapa kouluun tai töihin liittyen karisee. Yhtäkkiä on täysin kiinni hetkessä. Mieli ei vaeltele. Kädet eivät ole pumpissa. Tämä siis muutamien kokeilukertojen jälkeisinä havaintoina. 

Yleensä minulla on aina kova kiire seinälle, ja reittejä käy huiskimaan miten sattuu sen enempää kiinnittämättä huomiota siihen, mitä siellä seinällä tekee. Pieni huomio tekniikkaan, ja siihen, mitä tekniikoita reitillä voisi käyttää, ja kiipeilypäivä voi saada oivan käänteen. Ja kuka tietää vaikka flashaaminen parantuisi (esimerkiksi jonkin melkein oman maksimitasoreitin kiipeäminen ensimmäisellä yrityksellä, koska alitajunnasta keksii tehdä vaikean muuvin oikein, koska aluksi keskittyi hieman tekniikkaan).

P.S. Kiipeilytekniikkaan kannattaa perehtyä heti kiipeilyn aloittaessa. Tosin se on vähän sama asia kuin joogassa: liikkeitä voi katsella kirjoista, mutta se on kaukana siitä, mitä siihen oikeasti sisältyy. Katsele muita, katsele videoita, kuuntele ja kysele. Osallistu kiipeilykurssille. Oma kiipeilyohjaaja alussa voi myös olla paras sijoitus (hyvien kiipeilykenkien lisäksi) mitä kiipeilyn suhteen tekee.

Ehkä pahin virhe minkä kiipeilyä aloittaessa tein (+vinkki lopussa)

Kiipeilyyn jäi koukkuun. Täysin. Ja onneksi.

Ensimmäiset puoli vuotta olivat kiipeilyn kannalta hienoa aikaa. Tuntui, että joka viikko kehittyi pikkaisen ja tunne kiipeilyn jälkeen oli jotain, mitä ei muualta saanut.

Samalla se muodostui tärkeäksi osaksi elämää.

Yhtäkkiä huomasi, että oikeastaan kaikki, mitä tekee, on jotenkin kiipeilyyn liittyvää: mitä tekee viikonloppuna tai minne seuraava ulkomaanreissu voisi suuntautua. Kiipeilyähän siellä pitää olla.

Myös se, mitä syö, piti jotenkin palvella kiipeilytavoitteita.

Jostain syystä sai sellaisen käsityksen, että painon pitäisi tippua, tai ainakaan sitä ei saisi tulla lisää. Ja että rasvat ovat pahasta. Yksinkertainen ongelma ratkaisuun oli rasvan välttäminen. Kilpailuihin valmistautuessa tämä oli jo otettu keinolaariin, jotta kropan saisi lentokuntoon. Myöhemmässä vaiheessa aloin syömään kevyttuotteita, ja jopa jauhelihasta piti valita kevytversio (jossain vaiheessa kasvissyönti tuli mukaan kuvioon, mutta ei siitä sen enempää).

Erilaisia ravinto-oppaita tuli tietenkin selattua, ja tuntui, että seuraavaksi pitäisi varmaan mennä opiskelemaan ravitsemustieteitä, jotta asiasta ymmärtäisi varmasti tarpeeksi… Itä-Suomessa oli muutenkin Pohjois-Karjala projektin henki käynnissä, joten tyydyttyneet rasvat olivat jo lähtökohtaisesti meillä päin pahasta.

Mutta mitä sitten kävikään?

Tästä voisi varmaan kirjoittaa pitempäänkin, mutta lopputulema oli se, että yhtäkkiä ei meinannut enää jaksaa treenata niin kuin ennen. Samoin ihmeelliset kivut käsivarsissa alkoivat yleistyä. Eikä niitä saanut hieronnalla, levolla (joskus tuli jopa usean kuukauden tauko), akupunktiolla taikka venyttelyllä pois. Tietokonepäätteellä tehty työ pahensi rannevaivoja niin pahaksi, että hiiren käyttö oli yhtä tuskaa.

En tietenkään voi sanoa yksiselitteisesti, mikä aiheutti minkäkin tai mistä kivut ja muut omituiset vaivat johtuivat. Eli oliko syy vääränlaisessa treenaamisessa vai ruokavaliossa vai niiden yhdistelmässä. Ehkä molempia. Mutta kroppa kertoi, että jossain oli menty pahasti vikaan. Siinä kohtaa kun yksi leuka teki hirveätä tuskaa, ja talven treenaukset olivat taas jäämässä olemattomiin, alkoi todella miettiä, mikä järki tässä on.

Mutta vaadittiin vielä useampi vuosi, ennen kuin tajusin, missä menin vikaan ja mitä kannattaa tehdä.

Miten sitten pääsin omista kivuista aikoinaan pikaisesti eroon?

Ei auttanut akupunktio.

Ei hieronta.

Ei venyttely.

Tässä tulee lupaamani vinkki. Aloin syömään eräänä maanantaina magnesiumsitraattia (poretablettina) ja kalanmaksaöljyä, ja keskiviikkona hämmästyksekseni kivut olivat poissa. Johtuiko näistä? Voi olla. Olin jo kuukauden päivät yrittänyt päästä kivuista eroon.   

Jos mietit, miten ruokavaliolla kannattaa kiipeilysuoritustaan parantaa, kannattaa lukea tämä Suihkosen Henkan haastattelu. Siitä ehkä saa oivallusta perusajatuksesta, miten ruokailuun kannattaa suhtautua. Koska kokeilut saattavat viedä sinut vain ojasta allikkoon.

Niin ja omituiset kivut käsivarsissa kannattaa hoitaa ajoissa pois, etteivät jää vaivaamaan pitemmäksi aikaa. Vaikka miten olisi mukava mennä kiipeilemään.  

Miten mieltä huijataan?

Ihminen muodostaa helposti tapoja. Ja tavat muodostuvat asioiden yhdistelemisestä.

Sohva -> sipsit.

Näet pallon -> huitaiset sitä mailalla.

Katsot toposta kasin reitin -> käyt tikkaamassa.

Näet baarin vessan tiiliseinässä listoja -> käyt krimppaamaan.

Jotkut näistä tavoista ovat tietysti parempia kuin toiset taas eivät. Ympäristön kontrolli näyttelee myös suurta roolia erilaisten asioiden omaksumisessa.

Kiipeilyssä reitin toppaaminen on oleellisessa osassa lajin viehätystä. Halu on siis saavuttaa jotain. Onnistua. Toisaalta mukana kulkee myös mahdollisuus epäonnistumiseen. Kiipeilytapauksessa tippuminen patjalle tai köyteen. Halu välttää jotain.

Parhaat suoritukset tulevat tietenkin silloin, kun halu saavuttaa jotain (esimerkiksi tunne, jonka saa kun toppaa vaikean ja ehkä pelottavan reitin) on suurempi kuin välttäminen (eli esimerkiksi tippuminen patjalle korkealta). Halu välttää jotain voi tosin mennä joskus liian pitkälle. Kun kiipeilypäivän motivaationa on esimerkiksi välttää pitkät tippumiset eli vaikka epävarmojen muuvien tekeminen monta metriä pultin yläpuolella, reitille yleensä lähtee puolivaloilla. Ei halua kohdata sitä tunnetta, joka tulee siitä, että alas ei enää ole asiaa vaan ainoa suunta olisi ylöspäin. Jotkut kutsuvat tuota hetkeä omistautumisen hetkeksi: täytyy omistautua niille muuveille, jotka on edessä eikä katsoa taaksepäin tai miettiä, miten pääsisi muuten alas.

Kun päivä on väsynyt tai olo ei ole itsevarma, yleensä mukavuudenhalu ajaa välttämisen tielle. Miten sitten voisi huijata itsensä olemaan enemmän palkinnon tavoittelija kuin välttelijä?

Kiipeily on täynnä tunnetta. Ei ole väliä kuinka kauan on kiivennyt, aina on paikkoja, joissa se tunne miksi tätä kävi tekemään, tulee esille. Tämän voi nähdä ja tuntea vaikka Jimmy Webbin topatessa Nallen Livin' Large –reitin. Siinä ammattilainenkin murtuu kyyneliin (kyllä minäkin jos olisin selvinnyt 9 metrisen kiven toppiin putoamatta).

Voi valita jonkun uuden reitin ulkona tai sisällä vaikka tehdä omia versioita valmiista reiteistä. Tämä yleensä piristää mieltä.

Toisilla tavoittelun arvoinen palkinto voi olla maine, tai vaikka tieto siitä, että tekee toistonousun johonkin mihin muut eivät ole saaneet sitä tehtyä. Ja kuka ensinousuja on tehnyt, tietää sen maagisuuden. Tästä voi johtua se, miksi siitä voi saada kinaa aikaan, jos erehtyy toisen projektin kiipeemään. Tiedän tapauksia, jolloin oman reitin (putsannut+pultannut) projektoija ei ole enää halunnut edes yrittää reittiä, jonka joku toinen on ennättänyt kiipeämään ensin.

Sekin on ok.

Loppujen lopuksi muulla, ei edes muiden mielipiteillä, kuin sillä, mitä sinä tunnet projektin tai reitin kiipeämisen eri vaiheissa, ei ole väliä. Tosin 27Cragsin avulla ajalle voi luoda merkityksen, eli merkkaamalla kiivetyt reitit, pysyy kartalla siitä mitä on tullut tehtyä. Ajalla.

Mikä muu palkinto voisi vielä olla?

Joku konkreettinen. Me esimerkiksi teimme Fontsussa aikonaan niin, että tiukemman projektin päälle laitomme palkintopullon odottamaan kaverille. Oli se sitten se tai keventynyt tunnelma, reitti meni seuraavalla yrityksellä…

Myös tunne siitä, että on treenannut kunnolla ja on hyvässä kunnossa, auttaa menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Mieltä voi huijata. Mutta omat rajat on tunnettava. Muistetaan se.

Miten sinä olet mieltäsi huijannut?

Mieltä huijaamassa. Lento päättyi melkein patjalle. Mutta oli siistiä.

Ehkä olen treenannut väärin kaikki nämä vuodet?

Kuntohuippu hakusessa?

Vain Adam Ondran pitää treenata kuten Adam Ondra.

Näin julisti Rock and Ice -lehden numerossa 229. 

Tämä pitää jossain määrin paikkansa. Tai täysin. Muistan oman kiipeilyurani alkuajoilta henkilön, joka treenasi vähintään, ellei enemmän kuin Ondra. Kolme kertaa päivässä oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Lepopäivät eivät kuuluneet suunnitelmaan. Pisin tauko muistaakseni oli viikko kymmenen vuoden aikana.

Tästä sai väkisin sellaisen kuvan, että pitää treenata kovaa ja paljon, jotta voi kiivetä kovaa. Koska tämä tietysti oli tavoitteena. Mutta en ollut kuten hän.

Itselläni taisi ennätys olla alkuaikoina 21 kiipeilypäivää putkeen. Sisällä. Oliko tässä järkeä?

Nyt tiedän, että minulle ei ollut.

Mutta hauskaa oli. Nyt kun asioita muistelee taaksepäin, niin eihän silloin treenauksesta tiennyt mitään. Oli vain kiva kiivetä. Jotain kirjoja oli olemassa, ja niissä puhuttiin tietysti jaksottamisesta, mutta nuoruuden innolla ajatteli, että jos projektoi vaikeita reittejä 5 päivää viikossa, niin kai se voima ja kiipeily siitä kehittyy. Ja kavereitten kanssa se oli mukavaa, joten miten siinä mitään hallia viitsisi lähteä ympäri kiertämään...

Tiettyyn pisteeseen se kehittyikin.

Muistan alussa miten palkitsevaa kiipeily oli. Kun hallilla kävi sen kaksi tai kolme kertaa viikossa, niin ensimmäisen puolen vuoden aikana kehitystä tapahtui omasta mielestä huimasti. Uusia projekteja sai kiivettyä melkein joka kerta. Hallilla tietysti vietti aina sen 2-3 tuntia. Tunne kiipeilyn jälkeen oli jotain mitä muualta ei löytänyt.

Mutta sitten tapahtui jotain.

Kiipeilyssä tuli sanan mukaisesti seinä vastaa. Logiikka meni tuolloin vielä niin, että jos kiipeily ei kulje, on treenattava lisää. Tästä ei tietysti hyvä seurannut. Onneksi siihen löytyi sittemmin ratkaisu... mutta välillä ajattelee, että kunpa tuolloin olisi ollut joku joka kertoo vähän mitä kannattaa tehdä. Onneksi tänä päivänä monet jo jakavat omia kokemuksiaan, esimerkiksi Bouldersaimaan tarinoista löytyy Treeniviikko -juttusarja.

Pelasin aikoinani jääkiekkoa, ja silloin painotettiin aina, että hyvät maalivahdit tehdään kesällä. Siis ei kaukalossa? Mutta tämä kävi järkeen. Kun treenaa kesän hyvin niin on talvella hyvässä kunnossa, jotta siellä jaksaa taas treenata ja pelata. Nyttemmin olen alkanyt miettimään, että...

...mitä jos hyvät kiipeilijät tehdäänkin maalla eikä seinällä?

Jokainen meistä on erilainen, ja treenimäärä mitä kroppa kestää on yksilöllistä. Samoin takana olevat vertikaalimetrit. Treenaus on erilaista, jos on kiivennyt vuoden tai kymmenen vuotta. Samoin se, millainen urheilutausta on, vaikuttaa. Uimarit ja voimistelijat tuntuvat kehittyvän lajissa kuin itsestään... 

Dave McLeod jaksaa muistuttaa kirjassaan Make or Brake, että ei ole muuta tietä kuin, että jokaisesta tulee oman itsensä valmentaja. Eli täytyy tietää mitä kroppa kestää, sekä mitä ja miten treenata. Joskus se selviää vain menemällä yli. Minulla se on tarkoittanut muun muassa sormen napsahtamista. Joskus se on ainoa tie. Joskus voi kokeilla muiden treeniohjelmia, ja katsoa, mitä tapahtuu. Niitä löytyy nykyisin netistä pilvin pimein, ja joskus on vaikea tietää, mikä voisi itselle sopia. Tärkeintä varmaan on vain löytää systeemi, mikä motivoi treenaamaan.

Perusperiaatteena tuntuu kuitenkin kaikissa yleisissä treenaamista koskevissa artikkeleissa olevan, että kiipeilypäivät pitäisi jaksottaa kestävyyden, voiman, räjähtävän voiman ja voimakestävyyden mukaan. Muistanpa lukeneeni, että näitä voi tehdä jopa saman harjoituskerran sisällä. Jollilla on myös hyviä näkemyksiä boulderkiipeilijän harjoitteluun. Kaikki boulderoijat, jotka eivät hallia jaksa kiertää, voivat huokaista helpotuksesta. Siitä ei ole boulderoijalle mitään hyötyä.

Tosin jos tuntuu, että esimerkiksi voimajaksolla haluaa lisätä viikkoon yhden treenikerran lisää, niin sen voi käyttää kevyeen kestävyyskiipeilyyn. 

Mitä jos tällainen seitsemän viikon jaksottaminen ei ole mahdollista? Kiviapina antaa vinkkejä siihen. 

Mutta epäsäännöllisyys on mahdollista kääntää myös eduksi...

Treenimäärät tietysti vaihtelevat elämäntilanteen ja omien tavoitteiden mukaan. Ja jos hallille ei pääse, kotona voi treenata vaikka sormilaudalla. Mutta myönnä pois. Kiipeilet, koska pidät siitä ja haluat tulla paremmaksi kiipeilijäksi, ja toivoisit, että kiipeilylle olisi vähän enemmän aikaa. Vai olenko ihan väärässä?

Jos jossain kohtaa tuntuu, että kroppa kestää mitä vaan niin sitten voit ottaa treenivinkkejä vaikka Ondralta. Jos tämä sopii tavoitteisiisi, niin treenivideo antaa hieman osviittaa siihen mitä tehdä. 

Niin ja sinulla on mahdollisuus ja motivaatio treenata kolme kertaa päivässä... toivon kuitenkin, että etsit ensin kokeneen kiipeilyvalmentajan käsiisi, ennen kuin kokeilet mitään pähkähullua.

Mutta jätetään tuo Ondralle vai mitä?

Ja jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin sehän riittää, että tykkää kiipeillä.

Näin saat sormilaudan melkein mihin asuntoon tahansa

eli DIY kiipeilijän oivallukset.

Uuteen asuntoon muuttamisessa on riskinsä.

Ei, en nyt puhu siitä, miten huomaat hometta uudessa asunnossasi vaikka kaiken piti olla kunnossa, tai nuivasta vuokraisännästä, joka antaa luvan vain muutamalle taulukoukulle olohuoneessa.

Puhun sormilaudan asentamisesta asuntoon.

Ja puhun kananpaskaseinistä, joissa ei pysy edes ruuvit vaikka niistä pitäisi kiinni.

Jääräpäisyyteni takia en jättänyt poraamista yhteen reikään, vaan vasta kuudennen jälkeen totesin tilanteen mahdottomuuden. Kerran vielä...

Tällaiseen taloon on melkein mahdotonta asentaa mitään sormilautaa suoraan seinään poraamalla. Pienikin paine ruuveihin saisi ne liikkumaan hiukan, ja mitä enemmän lauta antaa periksi, sitä todennäköisemmin se sieltä seinältä tulee alas, sinä mukanaan.

Onneksi tällainen ongelma taitaa olla vain 50-60 –luvulla rakennetuissa taloissa, mutta myös uusimmissa asunnoissa seinät voivat olla niin heppoista, että laudan mukana tulee neliö seinää mukana.

Mitä vaihtoehtoja sitten jää jäljelle, jos pakottava tarve sormilautailuun olisi? Karelian Kiipeilijöiden blogissa on yksi tarkka ohje nikkaroijille, mutta tässä tulee toisenlainen vihje.

Jos asuntoosi saa viritettyä oven väliin monitoimileuanvetotangon, silloin sinne saa viritettyä myös sormilaudan.

Tarvitset vain lautaa, kulmaraudat, ruuveja ja jotain, jolla tuet virityksen (esimerkiksi slingi tai kuten minä, vanhaa koirien talutushihnaa). Käytännössä siis lauta kiinnitetään kulmaraudoilla leuanvetotankoon ja pienillä puupalasilla tuetaan lauta niin, ettei se pääse liikkumaan kun siinä roikkuu. Kun vaikka talutushihnalla lukitsee laudan tangon päältä, niin käsissä on jykevä viritys, joka kestää vahvemmankin miehen roikunnat (omaani testattu 90 kilolla).

Sormilauta kiinni monitoimileuanvetotangossa.

Lauta tuettuna kulmaraudalla sekä koiran talutushihnalla.

Kiilat estävät lautaa joustamasta liikaa.

DIY Beastmaker?

Lauta joustaa ehkä hieman, joten pienimmät krimpit muodostuivat aluksi haastaviksi. Itselläni on käytössä Moon Climbing Fingerboard. Tosin kun krimpeissä roikkui, niissä alkoi pysymään. Ajattelin kuitenkin, että sekunteja olisi hyvä saada lisää, varsinkin sormivamman jälkeen, jolloin krimpit tuntuivat muutenkin mahdottomilta. Lisäsin pienet kiilat sormilaudan alareunaan, joten krimpit ovat nyt kuin suoralla seinällä olisivat. Luulen, että alussa lauta jäi hieman negatiiviseen kulmaan, koska kulmarautoja ei asennettu tarpeeksi suoraan ja ne kääntyivät hieman käytössä. Joten jos laudan virittää heti oikein, lisäkiiloja ei välttämättä tarvita. Mutta lohduttava tieto on, että vaikka ei heti onnistuisikaan, laudan asentoa saa muutettua jälkikäteen. Jos siis haluan jossain vaiheessa lisähaastetta krimpeille, otan vain kiilat pois.

Kiilat tukena.

Olen huomannut, että tällaisesta virityksestä on ollut myös paljon odottamatonta hyötyä. Miksi siis kannattaisi virittää lauta näin, eikä suoraan seinään? Koska

1. seinään ei tarvitse porata turhia reikiä,
2. laudasta ei koidu esteettistä haittaa, joten perherauha säilyy (ei, kuulemma Beastmaker EI ole sisustuselementti),
3. laudan saa siirrettyä helposti pois vaikka kaapin päälle, ja
4. leuanvetotankoon saa viritettyä mitä erilaisimpia treenin apuvälineitä (näistä lisää myöhemmin).

Kun muutimme nykyiseen asuntoon, kirosin reikiä seinässä pitkään ja mietin, että tänne ei kyllä lautaa saa. Mutta onneksi olin väärässä, ja heikko seinä muodostuikin onnenpotkuksi…

Mitä virityksiä sinä olet keksinyt treenin avuksi?

Sormilauta paikoillaan.

Tätä et usko: hulluin kiipeilykauppa ikinä!

On kiipeilykauppoja, ja sitten taas on kiipeilykauppoja.

10 vuotta sitten, kun aloitin kiipeilyn, varusteitten hankinta onnistui lähinnä joko lähtemällä Helsinkiin, jossa sijaitsivat vieläkin toimivat Camu ja Mountain Shop (josta ostin elämäni ensimmäiset omat kengät, jotkut liukkaat mustat Borealit. Niitä oli tuolloin Karelian Kiipeilijöillä käytössä seuran vuorolla ja jolloin en mistään mitään tiennyt) tai tilaamalla netistä, joka oli varusteitten hankinnan suhteen hieman hakuammuntaa, koska ei ollut mitään hajua, mikä sopisi ja mikä ei. Aloittelija kun olin.

Kertynyttä kenkäkalustoa.

Tänä päivänä tilanne on jo aivan toinen.

Netissä toimii lukuisia kauppapaikkoja, kuten BananaFingers, Telemark-Pyrenees, Bergfreunde ja Barrabes, muutamia mainitakseni. BananaFingers on jopa lisännyt sivuilleen oman palvelunsa, Shoeculatorin, jossa voi arvuutella, minkä kokoinen kenkä sopisi, jos merkki ja malli ovat tuntemattomia. Kiipeilyhalleja nousee Suomeen kiihtyvää vauhtia, ja jokainen niistäkin tuntuu myyvän kaikkea mahdollista mitä kiipeilyssä tarvitsee. Ne ovat erikoistuneet kenties tiettyihin merkkeihin, mikä esimerkiksi Turussa näkyy Ocúnin kenkien valtavana suosiona.

Mikään ei tietenkään voita sitä, jos kenkää pääsee konkreettisesti kokeilemaan jalkaan. Aloittelijalle ja miksi ei kokeneemmallekin kiipeilijälle tämä voi tietää useiden satojen eurojen säästöä, puhumattakaan vaivasta, joka edestakaisin lähettämisestä syntyy. Jos budjetti on tiukassa, kannattaa liittyä Facebookin Kiipeilykirppis-ryhmään. Täältä ostaminen vaatii tietysti myös sen, että merkki ja malli ovat tuttuja, jos ei paikan päälle pääse tuotetta sovittamaan. Itsellä on tuolla myymisestä ja ostamisesta vain hyviä kokemuksia. 

Mikä sitten saa erikoiskaupat erottautumaan tästä joukosta? Tätä olen itsekin miettinyt. Esimerkiksi Camulla ei ole (korjatkaa jos olen väärässä) kanta-asiakasohjelmaa, jolla pidettäisiin huolta siitä, että jo ostaneet asiakkaat ostaisivat sieltä toistekin. Minulle ei ainakaan ole tähän päivään mennessä tyrkytetty mitään henkilökohtaisia tarjouksia tai muuta vastaavaa. Hyöty tietenkin on, että kivijalkamyymälässä pääsee kokeilemaan tuotetta, mutta seuraavanhan voi ostaa jo muualta vaikka alennuksesta. Riittääkö pelkkä velvollisuuden tunne tai mukavat myyjät takamaan uusintaoston? Valitettavasti ehkä ei. Turussa Camu joutuikin lopettamaan viime vuonna, osittain ehkä ScandinavianOutdoorStoren, joka muutti naapuriin (josta muuten kiipeilytarvikkeet hävisi netistä heti Turun Camun lopetettua) ja toisaalta ehkä tänä vuonna avattavan XXL-tavaratalon johdosta.

Kiipeilyhalleista saa yleensä kiipeilytarvikkeista pienen alennuksen, jos on paikallisen seuran jäsen. Boulderkeskus Helsingissä on tajunnut tarjota etua, jota nettikaupoista ei saa: kaksi ilmaista kiipeilykertaa, jos ostaa kengät sieltä.

BananaFingers ja EpicTV tekevät yhteistyötä niin, että välillä kiipeilyvideon lopussa voi olla jokin tarjous tiettyyn tuotteeseen verkkokaupassa.

Barrabers näytti käyttävän "tarjous on voimassa vain tämän kerran"-taktiikkaa. Kun katselin kenkiä, alas tuli toisesta kengästä tarjous. Klikkasin pois ja tarjousta ei enää näkynyt. Hinta edellä tässäkin mentiin.

Miten muuten siis voi erottautua kilpailussa? Yhteisöä tukemalla. Joensuussa on toiminut jo vuodesta 2005 lähtien ehkä hulluin kiipeilytavaroita välittävä firma. Ei kai henkkavetoinen muuta voi ollakaan? Nimittäin LocoRock. Nimi ehkä kuvaa parhaiten perustajaansa. Olen tuntenut Henkan tuosta alkaen. Aloitimme molemmat kiipeilyn samaan aikaan, ja jo samana vuonna hän perusti firman, joka välittää kamppeita. Kaveri pärähti lajiin totaalisesti!

Oman yrityksen perustamisessa on tietysti omat hyötynsä, mutta mikä aina on kuvastanut Henkan toimintaa ja elämänasennetta on se, että raha ei todellakaan ole pääasia. Jos muita voi auttaa saamaan vaikka kiipeilytarvikkeita, kun itse pääsee niitä testailemaan, niin aina parempi. Sen minkä Henkkaa tunnen niin hän haluaa vilpittömästi parasta muille. 

Tällä hetkellä LocoRockilla on kaksi tavoitetta:

1. Olla mukana perustamassa Joensuuhun uutta kiipeilyhallia vuonna 2016 ja
2. tukea joensuulaisen kiipeilyseuran junioreita.  

Sivuilta löytyy mainio kuvagalleria, johon on kerätty Henkan ottamia (luvalla sanoen mahtavia) kuvia vuosien varrelta. Kuvia voi ostaa kaupalliseen käyttöön, ja tuotto lahjoitetaan kokonaisuudessaan joensuulaisen kiipeilyseuran juniorien tukemiseen. Joensuulaiset yritykset huomio. Kenties kuvat sopisivat vaikkapa teidän seuraavien mainoslehtien kuviksi? Kaikki ei vielä ole galleriassa ja niitä päivittyy sinne aika ajoin.

Jos kaiken tämän sivussa myy muutamia kiipeilykamppeita, niin aina parempi.

Yhteisöllisyys rokkaa, tai siis LocoRockaa. Käykääpä tutustumassa uusittuihin sivuihin.

Kirjoittaja on työelämään kohta palaava opiskelija, jolla raha on tiukassa ja siksi ehkä jutun aihe pyöri hinnan ympärillä, joka ehkä sai muut ostamiseen vaikuttavat seikat jäämään taka-alalle.