Henrik Suihkonen - ikuisuusprojektin todentaja (eli Sisumastersin puuhamies)

Kuva Aki H. www.pure8a.blogspot.fi

"Suomalaisen kiipeilyn isä ja äiti."

Näin Henkkaa kuvailtiin (hieman pilke silmäkulmassa), kun ympärillä häärääviltä henkilöiltä kysyin, mitä he hänestä sanoisivat.

Jokainen, joka kiipeilyn parissa on aikaansa viettänyt, ei varmasti ole voinut välttyä kuulemasta Henkasta. Viimeistään silloin, kun Suomen kalliokiipeilyreitit -kirjan on aukaissut, on nähnyt Suihkosen tyylilleen uskollisesti krimppaamassa Adlonin kruxissa.

Haasteet eivät kiipeilystä lopu. Ja jos ei muuta, niitä keksitään. Sisumasters-boulderkilpailu on yksi esimerkki siitä, mitä asialle omistautuneet henkilöt voivat saada aikaan.

Miten ihmeessä Suomeen (siis Suomeen) on voitu saada joukko maailman parhaita boulderoijia yhteen tilaan suunnittelemaan itse reittinsä?

Tajuammeko me edes miten kova juttu se on? 

Jimmy Webbin vinkkejä greidaukseen

Arpapeliä?

Greidaus on kiipeilyn suola.

Ja pippuri, jos niikseen tulee. Välillä jos sitä laittaa liikaa, tulee sanomista, jos liian vähän, tulee sanomista.

Numero antaa jonkinlaista osviittaa siitä, mihin reitillä on syytä varautua. Ja kannattaako reitille edes lähteä, vielä. Tai koittaako onsightiä vai suostuuko suosiolla roikkumaan köydessä pultilta pultille.

(Joskus tosin reitti saatetaan "sand bagata" eli tahallaan greidataan helpommaksi, mitä se sitten todellisuudessa on. Mukavaa käytännön pilaa...).

Greidaus on jokaisella sektorilla omansa, tai näin ainakin tuntuu. Se luo klassikkoja, ja välillä reitin maine kiirii toiselle puolelle maata (kuten Kustavin "reittien greidaus alkaa ensimmäisen kahden metrin jälkeen" -tapa). Eli jos Kustavissa vitosen reitille tuntuu vaikealta edes päästä, kannattaa muistaa tämä... 

Pieni lisäys viimeisimpään Kiipeily-lehteen

Kuvien ja videoiden ottaminen kuuluu kiipeilyyn oleellisesti. Ja jos kaverin tekeleitä käyttää, niin silloin luvan kysyminen ja kuvaajan nimen kertominen on paitsi hyvän tavan mukaista, myös suositeltavaa, riippuen tietysti siitä, mitä kaverin kanssa sovitaan (joskus olen itsekkin syyllistynyt siihen, että "kuvahan on minusta, kai sitä saa käyttää miten haluaa" ajatteluun").

Kuvaajalla on saattanut olla suunnitelmia otoksen varalle, ja kerran nettiin laitettu ei enää ole sillä lailla uniikki, että sitä voisi myydä tai käyttää muualla, välttämättä.

Kiipeily-lehti noudattaa samanlaista Kuva-ja-nimi -politiikkaa. 

Kiitos kaikille kyselyyn vastanneille!

Mitä blogeja seurataan? Mitä kiipeilyblogeilta odotetaan? Siitä lisää piakkoin...

Terveisin

Jussi

Muistutus itselle 1

Pidä ne kädet suorana kun kiipeät.

Olet missä tilanteessa tahansa.

Kummasti käy kiipeily soljumaan.

9.3.2016

Testissä ekomankka

Charko testissä.

Siitä taitaa olla nyt 8 vuotta kun olin ensimmäisen (muuta toivottavasti en viimeisen) kerran Arcossa, Italiassa. Tuolloin sain viettää kaksi viikkoa vain kiiveten. Elämä oli helppoa: päivärutiinit olivat selvät. Yhdeksältä suunnattiin kalliolle ja takaisin joskus ilta seitsemältä, kahdeksalta.

Kiipeilykaveri mainitsi jotain tuolloin, mikä sai ajattelemaan.

”Kalliot ovat kertakäyttötavaraa.”

Miten niin? Kyllähän kallio on ja pysyy. Mutta Arcossa tämä näkyi hyvin: leirintäalueen vieressä, kävelymatkan päässä sijaitsevat suosituimmat reitit olivat jo niin lasittuneita, että niille ei halunnut mennä (parhaat paikat löytyivät noin 20-45 minuutin ajomatkan päästä pohjoiseen).

Suomessa ei ongelma vielä ole niin ajankohtainen, vaikka Turun Luolavuoressa esimerkiksi Oho eiku –reitillä ilmiö on jo havaittavissa. Suurin syy lasittumiselle on varmasti kiipeilykengät, mutta ei mankkakaan syyttömäksi jää. Siksi päätin tilata ja testata Charkon eco -kiipeilygeeliä. Sen pitäisi olla riittoisaa, biohajoavaa, myrkytöntä, riittoisaa ja sen ei pitäisi vahingoittaa kiveä.

Kädet ovat minulla varsinkin talvisin hyvin huonossa kunnossa ja iho jopa halkeilee välillä. Tämän vuoksi alkoholiton, hieman ihoystävällisempi vaihtoehto on hakusessa.

Charkon purkki vaikuttaa hyvin riittoisalta, kun sitä ensimmäisen kerran laittaa käsiin, vaikka ensisilmäyksellä näyttäisi purkki pieneltä. Ero ”kuivattavia agentteja” sisältäviin tuotteisiin on se, että tämä kuivuu noin minuutissa. Tämän jälkeen kädet muuttuvat valkoiseksi. Tulos on kuitenkin epätasainen: aina ei tiedä, tuleeko mihinkin kohtaan tarpeeksi otettua geeliä. Mankan pitäisi sopia kotitreeneihin, koska se ei pöllyä samalla tavalla. Tämä ei ihan pidä paikkaansa, jos sitä laittaa vähänkään paksumpaa kerrosta. 

Kädet noin minuutin jälkeen.

Jostain syystä juuri tuo pitkä kuivumisaika on hieman ärsyttävä tekijä, varsinkin jos pitäisi heti päästä seinälle, eikä haluaisi minuuttia istuskella… pitäisi ehkä tuo aika osata ottaa mahdollisuutena lepoon. Aine pysyy käsissä ihan hyvän matkaa. Vielä en ole ihan varma, kannattaako sen kanssa käyttää normaalia mankkaa samaan aikaan, enkä tietoa siitä ole löytänyt. Sitä olen testannut vasta otteilla, mitkä ovat jo valmiiksi melko liukkaat. Yksi selkeästi huono puoli aineessa on se, että kun valkoinen osa menee pois (jolloin se toimii tosi hyvin), sormet jäävät todella liukkaiksi, kuin olisi jotain käsirasvaa käsissä. Tämä ei tietenkään ole mikään hyvä juttu…

Kädet parin Moon boardissa tehdyn kierroksen jälkeen.

Suureen suosioon tämä ei minulla ole vielä noussut, juuri tuon liukkauden takia. Ulkokallioilla en ole tätä vielä päässyt testaamaan. Ehkä se siellä toimii paremmin?

Ostaisinko toiste? Noh, käytetään nyt ensiksi nämä kaksi purkkia pois. Mutta aion jatkaa ekomankan metsästystä, muutama on jo katsottu. Toista olisi siisti saada jopa Suomeen asti.

Netin hehkutuksiin ei aina pitäisi luottaa…

Hernepussit rokkaa!

Jaa vai että hernepusseja?

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa, kuten tässä käsitellyt hieman naperokiipeilyn riemua, miksi kiipeily on ihan hyvä harrastus ja mitkä jutut ovat toimineet naperoitten kanssa.

Meillä ryhmä, jossa ikähaitari on 3,5 ikävuodesta seitsemään, kokoontuu neljä kertaa kerran viikossa ja tällä viikolla oli kolmas kerta. Haasteena tietenkin tällaisen ryhmän kanssa on, että kaikille olisi sopivia reittejä kiivettäväksi.

Seinä on 3,6 metriä korkea, ja aluksi sitä ajatteli, että yksi köysilinja pienimmille olisi hyvä olla. Mutta vielä mitä. Melkein ylös asti saa kilpikonnat ja käärmeet viedä, ja sinne mennään. Toki alaspäin on hieman kiivettävä, mutta hurjan ylhäältä osa lähtee hyppimään. Kuulemma hypitty ennenkin…

Tällä viikolla oli taas tauon jälkeen kerta, ja suunnitelmissa oli katsoa, miten seinällä voi liikkua poikittain. Olin, omasta mielestä, tälle kertaa viritellyt hyvät reitit, joissa oli useita variaation mahdollisuuksia. Improvisaatioksihan se sitten meni.

Alkulämppänä meillä on ollut hernepussien heittelyä, se kun on kivointa hommassa… ajattelin siis, että miksipä en kokeilisi alkulämmittelyssä leikkiä ”Hernepussin pelastus”. Vein neljä pussia toppeihin, jotta puolet voisi käydä hakemassa pussin, ja sitten he voisivat käydä heittelemään sitä kaverinsa kanssa.

No, pieni kisa seinälle kun kaikki halusivat käydä pussit. Harmituksesta, kun pussia ei saanut, selvittiin kyllä.

En tosin arvannutkaan miten suuren suosion tämä leikki saisi.

Meillä meni koko kaksituntinen siihen, että pelastimme hernepusseja eri paikoista. Ja nälkä kasvoi syödessä: jos pussin oli pelastanut hieman alempaa, niin kohta se haluttiin pelastaa ihan ylhäältä… Ja oli mahtava nähdä miten pikkuhiljaa ylöspäin hivuttauduttiin, vaikka vähän ehkä jännitti. Mutta pussi piti pelastaa.

Keksin sitten, että toisen piti viedä pussi jonnekin (kun itse ei enää jaksanut :)), ja toisen piti pelastaa se. Pientä jäynäähän siinä keksittiin aina kaverille…

Isoimmille lapsille tein niin, että ensiksi piti kiivetä ylös pussi kädessä. Pussi toppiin ja kiivetään alas. Ja samoin tein ylös ja pussin kanssa alas. Siinä alkoi suurimmatkin energiapakkaukset olla mehun tarpeessa pian.

Hernepussit todella rokkaa. Aika hurahti kuin siivillä, ja aika väsyneitä kerholaisia oli lopussa.

Ensi viikolla pelastetaan pehmoja. Saa nähdä, mitä siitä tulee.

Vanha kettu oppii uusia temppuja

Näkyykö tuossa kivessä mankkaa...?

Kiipeily on jännä laji.

Sitä voi harrastaa aina siitä lähtien kun oppii kävelemään, ja aina niin pitkään kuin vain pystyy.

Eikä harrastamisen aloittaminen katso ikää. Saman onnistumisen fiiliksen voi saada reitillä kuin reitillä, kunhan se vain tuottaa pientä tarvetta ponnisteluille.

Mutta sekin on jännää, miten kohta 11 vuotta kiivenneenä voi vieläkin tulla sellainen tunne, että siinä kehittyy, että oppii, jaksaa ja on pikkasen jopa vahvempi.

Viestittelin pitkästä aikaa Sami Koposen kanssa ja puhe kääntyi tähän seikkaan. Että on saanut treenata terveenä (kun viime vuonna molemmista käsistä pulleyt poksahti) ja tuntuu, että kehittyy. Samikin sanoi, että voima tuntuu tarttuvan nyt hieman paremmin, kuin viime vuonna armeija-aikaan.

Listerien ja Supermarion kiipeämiset viime viikonloppuna kuvastavat hyvin, että jooo-o, on voima tarttunut… ja muutama muu on jo mielessä, johon ehkä sinäkin pääset osalliseksi, mutta siitä sitten myöhemmin…

Sami myös kysyi, että mikä jippo minulla on ollut käytössä. Tätä kävin sitten pohtimaan, enkä oikeastaan keksinyt muuta kuin sen, että olen tehnyt säännöllisesti voimistelurenkailla liikkeitä (erilaiset punnerrukset suosikkeja). Ja coretreeniä paljon enemmän kuin ennen. Jossain määrin olen myös käyttänyt jaksottamista, tai ainakin koittanut treenata erilailla aina eri päivinä, kokeilla monta lepopäivää tarvitsee, jotta tulee hyvä päivä, vai tarvitseeko edes ja niin edespäin. Tein talvella myös pitkästä aikaa erilaisia tekniikkatreenejä, mitkä ehkä jollain tapaa on kehittänyt liikkumista ja jalkatyöskentelyä.

Treenit olen koittanut aina jaksottaa niin (kun aina sitä haluaa jotain projektia kränkätä) että alussa helpompaa tietty määrä, sitten voi koittaa, ja sitten taas lisää määrää. Kunhan tulee kiivettyä paljon, ettei käy niin että huomaa kahden tunnin jälkeen kiivenneen viisi reittiä, ja projektoineen yhtä.

Sami mainitsee MTK:n blogissa, että hän kiipeää 3-4 päivää viikossa eli vähentänyt sitä ja lisännyt muuta treeniä (Joensuun ajoilta muistelen määrien olevan jotain muuta :)). Olisiko tässä yksi vinkki siihen, jos tuntuu, että ei kiipeily mene eteenpäin? Tekee välillä jotain, mikä jäänyt vähemmälle? Itse ainakin huomaa helposti sen, että lihashuolto jää helposti vähälle, jos kaiken saatavilla olevan ajan käyttää vain kiipeilyyn.

Tällä hetkellä olen koittanut keskittyä yhden käden lukkoihin ja leuanvetoihin lisäpainoilla (toinen käsi esim. huonolla listalla ja toinen kahvalla, kun ei yhden käden leuka mene...) Ja näissäkin huomaa kehityksen. Kuten myös seinällä.

Mutta oli miten oli, kiipeilyssä voi nähtävästi aina oppia jotain uutta. Ja se on siistiä.

PS. Oletko vastannut jo pieneen kyselyyni kiipeilyblogeista? Käy jättämässä mielipiteesi tästä.