Noin 10 vuoden projekti: Ruukkuäheltäjä

Papa Roachin "Dead cell" käy soimaan.

Ilman, että vilkaisen puhelinta, tiedän mistä on kyse. On viimeisen yrityksen aika. 

Vuorivaara Ilomantsiin mentäessä on kallio, mikä on vuosien saatossa tullut itselle tärkeäksi paikaksi. Se oli paikka, missä ensikosketus ulkokiipeilyyn otettiin. 


En tarkalleen muista, mitä kiipesin tai miten meni (luultavasti melkoista tuskastelua), mutta siellä on tullut vierailtua kerta toisensa jälkeen. Kallio on noin puoli tuntia Joensuusta. Matkalla on idyllinen hevostalli, jossa näytti nyt olevan myös poneja.

Hiekkatietä ajaessa ohittaa myös Itävallasta muuttaneen pariskunnan hirsitalon: he vain päättivät muuttaa Suomeen ja maalle (kuulemma talvi oli pienoinen järkytys aluksi). 

Kalliolla on myös paljon historiaa ja tarinoita tarjottavanaan Suomikiipeilyyn. Jani Lunnasta, Pasi Penttistä ja Altti Lukkaria on muun muassa  kiittäminen siitä, että kalliolla ylipäätään kiivetään. Reitit kuten Tommy Taberman, Prinsessa Diana, Hyllydemo ja Fica ovat ehdottomia klassikoita (ainakin paikallisten silmälasien läpi katsottaessa). Kallion reitit vaativat usein hyvää jalkatekniikkaa, krimppivoimaa ja välillä myös kivunsietokykyä. Eli reitit ovat juuri tyypillisiä Suomikiipeilyssä.

Ja loistava paikka treenata, kuten Koposen Sami sanoo.

Kivunsietokyky oli viime torstaina taas tapetilla.

Ruukkuäheltäjä (7a+), jonka ensinousun teki Petri Burman joskus vuonna 1998, oli reitti, johon sain ensikosketuksen vuonna 2007. Kävimme tuolloin hieman kaverin kanssa roikkumassa syksyn viimeisillä keleillä siinä, ja mietin että katsotaan muuvit ja jospa ensi kesänä sitten. En tiennytkään, miten pitkä vaellus reitin parissa syntyisi.

Reitissä on hyvin kivulias kruxi: vasen käsi krimppaa veitsenterävään otteeseen, joka kesäkuumalla antaa ottaa kolme yritystä, koska neljännellä se on leikannut sormenpään auki. On siinä onnistuttu palanen sormenpäästä saamaan irti myös... harvoin siis reitiltä on poistuttu ehjin nahoin. Teippiä on turha käyttää (ainakin minun), koska ote rullaa teipin auki. Sormenpään nahalle käy usein samoin: nahka vain käy rullaamaan auki.

Jalat puolestaan ovat hyvin tarkat. Itse asiassa tyyli, millä sitä kokeilin, oli se mitä ensinousussakin käytettiin. Tosin siihen on löytynyt toinenkin tapa menna Sannan toimesta, ja itse haistelin kolmatta tapaa, mutta päätin että sillä mennään millä työstetty. Usein reittiä työstäessä käy niin, että jos sekvenssi ei käy aukeamaan, aletaan katsomaan muita tapoja ohittaa kruxi.

Mutta vaihtoehtoja ei juuri ole.

Ja jostain syystä olin päättänyt, että tämän haluan kiivetä.

12.4.2016. Olimme käymässä mökillä ja päivä näytti täydelliseltä: +6 astetta, pilvetön taivas ja vain pieni tuulenvire. Sain yhytettyä Henkan Loco Rockilta mukaan. Kävin tosin hakemassa ensiksi uuden köyden Loco Rockilta. 

Nyt tai ei koskaan. 

Kiipeilimme ensiksi muutamia lämppäreitä, ja koitin löytää kaikki positiiviset seikat kalliosta ja kelistä, miksi nyt olisi hyvä päivä. Päätin myös kiivetä ensimmäisen kerran Hyllydemon kuuteen vuoteen, josta oli ote hajonnut rännistä viime kesänä. Siihen löytyikin uusi sekvenssi, joka oli ehkä jopa helpompi kuin ehkä noin 50 kertaa aikaisemmin vuosien saatossa käyttämäni tapa.

Olin ostanut "ruukkukengät" eli La Sportivan Miura VS -kengät. Tuntui, että kaikki olivat kiivenneet reitin näillä, joten en halunnut laskea mitään sattuman varaan. Jos se kerta kengistä on kiinni... sitä kuitenkin olin kokeillut Solutioneilla, Evolvin Optimuksilla, Pontaksilla ja Rock Pillarsin Diamondeilla.

Muistan, miten vuonna 2009, kun olin kiivennyt Juha-Matti Vainion, kokeilin Ruukkuäheltäjää, ja pääsin ensimmäisellä yrityksellä kruxin ohi. Säikähdin, ja en saanut hyvää asentoa heittoon krimpeille ja tipuin. Mietin tuolloin, että olikohan tämä se kerta, kun reitti olisi pitänyt kiivetä, ja saankohan enää toista mahdollisuutta.

Kauan sitä joutuikin odottamaan.

Seitsemän vuotta välissä, ja olin vain kerran tehnyt kruxin. Lähdin ehkä hieman skeptisesti taas liikenteeseen. Mutta. Kruxi tuntui jopa hyvältä! 

Ensimmäinen yritys. Jalat pysyivät gastone-heitossa hyvin, mutta en saanut kiinni otteesta. Alas tullessa hypin edes takaisin ja olin varma, että nyt menee.

Toinen yritys. Gastone jää! Mitä sitten?! Pakko päästää irti. Jotain unohtui. Miten ihmeessä saan vasemman käden irroitettua? Jalan nosto ensiksi, ehkä... 

Kolmas yritys. Kello käy. Juuri kun olen laittanut köyden kiinni, ja olen lähdössä, puhelin soi. Tiedän, että siellä jo kysellään, mikä tilanne. Mutta päätän antaa puhelimen soida. En ajatellut, annoin reitin ohjata muuvit. Papa Roachin soidessa taustalla huomaan olevani ohi kruxin ja klippaan ensimmäistä kertaa liidissä kolmannen jatkon. Sekoan. Koitan päästä vain ylös. Kaikki tuntuu helpolta tämän jälkeen. 

Ankkurit klipatessa tekisi mieli itkeä. Yksi eeppinen reittijahtaus on ohi. Ja mikä parasta, tavallaan puoliso sai siinä olla mukana kannustamassa, hänen tietämättään. Ei olisi puhelimen soitto voinut tulla parempaan paikkaan.

Joskus mietin, että jos tämän kiipeän, voin vaikka lopettaa kiipeilyn.

Mutta mitä vielä. Nyt tuntuu, että vasta voikin siirtyä eteenpäin.

Minä ruukulla vuonna 2009.