Vaatteet päällä suihkussa

Matkalla Göttingenistä Hardegseniin.

Tovi on vierähtänyt siitä kun viimeksi olen tänne jotain raapustanut. Ehkä siksi, että alunperin tarkoitus oli kirjoittaa blogiin sukulaisille kuulumisensa maailmalta ja maailmalla ei hirveästi ole viime aikoina tullut pyörittyä. Kesä on vain mennyt niin vaudilla ettei omia ajatuksiaan ole hirveästi ennättänyt työstämään. Tuntuu, että joka viikko on ollut joko kiipeilyreissua, polttareita, häitä tai muuta pööpöilyä, eli töitä. Helteet ovat takanpäin ja onneksi piristävät sateet ovat saaneet taas nurmikot vihertämään.

Oikeastaan viimeiset 1,5 kk on mennyt kaiken muun kuin kiipeilyn parissa. Osaltaan tilanteeseen vaikutti helteet, jotka tekivät kiipeilemisestä ja kaikesta muustakin urheilusta paitsi uimisesta ja rantalentopallosta epämiellyttävää. Motivaatio on ollut hieman hakusessa sen jälkeen kun tein hieman lähempää tuttavuutta kiven kanssa, onneksi oli pehmeä yksilö. Hyppäsin hevosen selkään melko nopeasti mutta ei kiipeily tuntunut enää samalta. Luotto oli hävinnyt. Sitä kävi taas jossain syvällä mistä on hyvä lähteä taas luovimaan ylöspäin. Sinänsä kumma, koska edelliset pari viikkoa tuntui siltä, että olisin voinut kiivetä mitä vain. Ja sainkin tavoitteeni kiivettyä. Suomessa ja ulkomailla on muutenkin tapahtunut aivan liikaa onnettomuuksia tänä kesänä, joten välillä on pakko kysyä itseltään, että onko tässä mitään järkeä? Kalliota tai vuoria ei voi hallita ja kaikki on mahdollista.

Saksassa olisi ollut mahdollisuus käydä samoissa maisemissa kiipeilemässä kuin missä elokuva Sharp End on kuvattu. Sharp End. Jos ette tiedä leffaa niin koittakaa haalia käsiinne. Saksassa on ainutlaatuinen alue missä on tuhansittain hiekkakivitorneja. Alue jatkuu osaksi myös Tsekkien puolelle asti. Paalit saattavat olla jopa 100 metriä korkeita. Alueilla on myös paljon niin sanottuja massiiveja (näiden päälle pääsee kävelemällä kun kiertää seinämän takaa eli mitä Suomessakin on) ja sitten torneja. Saksan puolella massiiveilla ei saa kiipeillä, tsekeissä saa. Tämä on puhtaasti kiipeilyeettinen juttu. Saksassa ajatellaan niin, että jos huipulle pääsee kiertämällä niin miksi sitten kiivetä vaikeimman kautta? Loogista. Tsekeissä tätä ohjetta ei ole ja "normaaleille" hiekkakivikalliolle on pultattu reittejä. Tosin se olisi turha kiivetä massiiveilla, koska torneja on tuhansia ja reittejä per torni on ainakin viisi...eli ei kiipeeminen kesken lopu. Hassuinta aluella on se, että siellä ei saa käyttää mankkaa, pultteja eikä mitään metallisia varmistusvälineitä. Hiekkakivi on niin haurasta, ettei se kestäisi tälläistä kulutusta. Muutamilla reiteillä saattaa olla metallilenkkejä joihin voi jonkun jatkon heittää. Mutta..hulluinta on, että paalit voi olla 100 m korkeita, reitillä ei välttämättä ole kunnon varmistupistettä ja väli pisteillä voi olla 20m. Ja miten siellä varmistetaan kiipeilijä? Kiipeilyköydestä tai prusik-narusta tehdyillä solmuilla! Niitä vain halkeemaan, jatko kiinni ja eteenpäin. Ei kovin miellyttävän kuuloista näin Suomisporttiin tottuneelle. Kiipeily on siellä täysin menttaalista: varmistuksiin ei voi luottaa ja kiipeily on lähinnä kitkakiipeilyä. Kiitän vielä tänäkin päivänä että tuona aamuna satoi kun olisi pitänyt lähteä kiipeemään. Hiekkakivellä ei saa kiivetä 24 tuntiin jos on satanut. Se on muuten vaarallisen liukasta. Kun kävimme kävelemässä seudulla ja ihmettelemässä reittejä niin sen sai huomata itse: kiveä pystyi kovertamaan sormin. Mut joku vika niillä tyypeillä täytyy päässä olla..

Tällä viikolla sain kuitenkin taas muistutuksen siitä miksi laji vei mukanaan. Sitä oloa mikä jää kiipeilyn jälkeen ei vain voi muualta saada. Kuntokeitaalla vietetyn parituntisen jälkeen ei haitannut vaikka ulkona satoi kaatamalla, ei vesisadetta edes huomannut. Kroppaa kivisti joka paikkaan, koska 6 viikkoon en juuri ollut kiipeilyä harrastanut. Mutta se oli hienoa. Ja tässä on kesää jäljellä vielä monta kuukautta ja parhaat kelit on vasta edessäpäin. Jospa sitä vielä ennättäsi kuntoon ja saisi kiipeilyleffaa Pohjois-Karjalasta aikaiseksi. Kiipeilijöille on myös tulossa uudet paidat ja sivut, katsotaan miten niiden projektien kanssa käy.

Kesällä on kuitenkin jossain tullut käytyä ja tässä joitain otoksia matkan varrelta.

Hyvää loppukesää kaikille!

Kräpsy Ilosaaressa. Ai kuka Kräpsy on? Kannattaa katsoa profiili Facebookista:)







Päästiin nettiin..mutta laittaisiko Jenni meidät myös sivuilleen?:)
Karjalaisen kohdalla sensuuri taisi iskeä.







Saksassa häävieraana, Teme esittelee paikkaa. Linnassa naimisiin. Komiaa oli. Tuo harmaa mikälie auto ei ole minun..










Linnan tyyppausta. Olihan siellä sormiin käyvät poketit. Onnea Turkuun vielä kerran!

Rap solo! Titanium!

Kuinka pitkän matkan olet valmis ajamaan vain sen takia, että saat kiivetä kiven päälle? No, paljon nyt Joensuusta matkaa Poriin tulee.. välillä sitä on vaikea ymmärtää itsekään, että eikö sitä parempaakin tekemistä löytyisi. No ei. Ei ehkä joka viikonloppu Poriin halua ajaa mutta se on varma, että oheinen projekti kutittelee vielä pitkään jalkapohjia. Niin kauan kun sen saa kiivettyä. Tosin jos en itse ennätä tänä kesänä käymään paikan päällä niin toivon että Porin hemmot jalkautuisivat metsään, pois caven suojista ja kävisivät tekemässä reittiin nousuja. Hieno visuaalisesti, mahtava muuveiltaan. Projecto Titanium :) Rap Solosta ei kuvia tähän hätään ole mutta jospa sitä videoo saataisiin jossain vaiheessa..

Projecto Titanium, Noormarkku 2010.











Tavallaan ymmärrän kyllä heidän haluaan pysyä sisällä: biljoonat itikat tervehtivät jokaista metsään eksyvää asiaan kuuluvasti piikittelemällä. Sietorajan kynnystä joutuu nostamaan melko korkealle.

Nyt toivotaan, että flunssa olisi jo pikkuhiljaa taakse jäänyttä ja pääsisi taas puuhastelemaan kivien pariin.

-j

Ps. Poikamme Joensuusta, Henri Pesonen, on muuten tällä hetkellä menossa Malmössä. Vuoden pesti rauhanturvaajana päättyi. Toiset tulivat lentäen, no, Henri valitsi toisen tien. Hän lähti Kosovosta pyörällä muutama viikko sitten liikenteeseen. Matkaa kertyy Joensuuhun 3 000km, aikaa vierähtää kolme viikkoa. Pisin etappi tähän mennessä ollut 200km. Kuulemma viikon polkemisen jälkeen oli ensimmäinen päivä jolloin ei ollut vastatuulta eikä polveen sattunut..uskokoon ken tahtoo :) Menossa on ollut mukana Tulikivi sekä Innoventum. "Nopein reitti ei aina ole se oikea." Lehtijuttuja odotellessa :)

Espanjalaista räppiä ja Biisonimafiaa

Kaitsu tyyppaa Teräsmiestä.

Suomen maankamaralle laskeutuminen on joskus hikistä hommaa. Lämpötila taisi näyttää +26 kun Helsinki-Vantaalle pääsi ja viimeistään silloin pystyi hyvällä omalla tunnolla heittämään toppatakin pois. Toukokuun helteet olivat päällä.

Helsingissä kiipeilyt jäivät kavereiden näkemisen, Suomen lätkämatsin ja helteen vuoksi hieman sivuasiaksi. Tosin motivaation siemen istutettiin syvälle, koska Helsingin boulderpaikat ovat melko hienoja ja varsinkin klassikon aseman saavuttanut Mellunmäki vaatii vielä uusintakierroksen jos toisenkin. Onneksi näin koska Turussa kiipeiltiinkin sitten kaikin mahdollisin keinoin.

Ohjelma: Lähtö 9.03 Helsingistä (juna tietty myöhässä 1h20 min, hyvä VR!), perillä 12.20. Pikainen käynti Akin kämpillä. "Tänään olin suunnitellut sellaista, että aloitellaan köysittelyllä ja sit ilta boulderoidaan niin pitkään kunnes tulee pimeä." Aha, no hyvältä kuullosti ja niin myös tehtiin. Syömisiä ei hirveästi kerennyt miettiä ja vesisadekkaan ei sotkenut suunnitelmia. Reitit kiivettiin vaikka olivat märkiä tai sit etsittiin paikka missä ei sada. Kun on intoa täynnä niin janon ja nälän tunne unohtuu hyvin nopeasti, joten kuten Veikka Gustafsson sanoo:" Hyvä vuorikiipeilijä on sellainen joka muistaa klipata sulkurenkaan köyteen kun on tarvis ja syö, vaikka oksettaakin." No ihan noin rankka ei meidä päivä ollut mutta syödä piti jatkuvasti jotakin tai muuten leikki loppuisi lyhyeen. Illalla keprujen jälkeen olikin hyvä mieli suunnata kohti Poria.

Pori. Tutkimaton paikka. Taisi boulderkärpänen iskeä pahasti, koska katuharja oli ensimmäisiä mitä tuli hankittua siellä. Kiviä on aivan lukematon määrä, jotkut laadukkaita ja jotkut vähän huonompia. Mutta vara on valita parhaat päältä. Sinne tuli muutama hyvä reitti avattua ja muutama probleema jätettyä (Solo Rap -projekti ja Titanium -projekti), jotka visuaalisuudellaan ja muuveiltaan ovat jotain sellaista mitä en ole Suomessa aivan heti tavannut. Koitan näistä saada kuvia kalastettua. Harmi kun joutui lähtemään pois liian aikaisin. Sormet olivat jo niin hellänä, että ei niillä nahoilla olisi pystynyt kiipeämään. Mutta kelläpä ei espanjalaisen räpin tahtiin harja heiluisi! Mutta sitä vain ihmetteli, että miksi paikalliset jäivät mieluummin keiviin hakkaamaan kuin että olisivat lähteneet meidän mukaan metsään? (Ehkä syynä oli seura tai ne miljardit itikat! :))

Porin jälkeen oli tarkoitus suunnata Tampereelle. Lunnaksen Janin kanssa oli sovittu kiipeilyt torstaille eli 7.15 junaan ja 8.45 suoraan lähtö kalliolle, jonne oli tunnin ajomatka. Hänellä oli hieman selkä kipeä eikä pariin päivään ollut pystynyt kävelemään ja päätös lähteä kiipeilemään syntyi vasta muutaman relaksoivan jälkeen. Mutta kyllä yksi 7c+ f.a. tehdään vaikka kokovartalopuudutuksen avulla:) Onnea Bar Jesuksen ensinoususta! Melko naurettavista krimpeistä joutuu kruksin vääntämään..heh. Kalliojärvi on perus Suomisportin ilmentymä, helppoja ja kovia reitttejä, tuskallisilla ja enemmän tuskallisilla krimpeillä kiipeilyä. Jani näytti jonkun 8b projektin ja aika napakalta se näytti..järvi kallion vieressä tuo aina plussaa fiilikseen.

Kalliojärvellä riittää projektia.











Mutta mutta..reilu kuukauden reissu on nyt takana ja päälimmäinen tunne on, että näitä lisää! Monta hienoa reittiä tuli kiivettyä, mutta monta jäi vielä hautumaan. Nyt vain odottamaan nahkojen palautumista, viikonloppureissuja ja keskittymään paikallisiin projekteihin.

Nähdään kallioilla!

p.s. Poriin on kuulemma saapunut joku fanaattinen boulderhunter...

Happo-Lepakoita ja Demoni-Muurahaisia

Tukka-Jukka kurkistaa.

"Se sataa koko kaksi seuraavaa viikkoa!" Tämä oli epätodellinen huuhahdus Helsinki-Vantaan lentokentällä kun katsoimme viimehetken säätiedotuksia tietokoneelta. Ottaakko jatkoyhteys Milanosta Malagaan vai mitä?! Reissu 30.4. - 19.5.2010 Italiaan näytti melko synkältä.

Kaikenlaista voi sattua kuitenkin. Onneksi kaveri oli jo katsonut torstaina vaihtoehtoista paikkaa Arcolle (jonne alunperin oli tarkoitus mennä). Finale Ligure on kunnon turistikohde Välimeren rannalla ja eivät kalliotkaan niin kaukana ole. Tosin paikka on sellainen, että en high seasonin aikaan siellä haluaisi olla..

Mitä noista kahdesta ja puolesta viikosta voisi sanoa? Monta rastia tuli ruutuun heti ensimmäisenä päivänä: menomatka kentältä Ligureen meni hyvin, poliisi pysäytti vain kerran :) Kiipeilyllisesti paikka ei ehkä noussut aivan Arcon tasolle, mutta kuten aina käy, parhaat reitit ja sektorit löytää vasta sitten viimeisinä päivinä. Vai johtuisiko se siitä, että kiipeilytaito ulkona kehittyy tuona aikana huomattavasti. Pitkä talvi kuitenkin vähän ottaa onsight taitoja pois ja siinä menee tovi ennen kuin kiveä osaa taas lukea tai että luottaa niihin olemattomiin jalkkiksiin tai pelkkään kitkaan (tosin 30m 6c släbi pistää kyllä jotain jo oppimaan:)). Jokainen meistä sai varmasti rutkasti lisää kokemusta mankkapusseihin ja jokaisella taisi jäädä hyvä mieli paikasta. Ja jos mietitte, että tuliko kiivettyä niin sanotaanko näin, että joka päivä kiivettiin kuin viimeistä päivää kun aina luvattiin sadetta seuraavalle päivälle. Mutta kuinkas ollakkaan, pidimme kokonaista 3 kiipeilemätöntä päivää. Ja viimeinen viikko tuli kiivettyä 7 päivää putkeen (kengät kuluneet kärjestä jo aika hyvin vaikka uusilla kumillä lähettiin).

Lähestymisten suhteen lainaan nyt topon tekstiä:"Paikan luonteeseen kuuluu se, että kalliot ja sektorit täytyy löytää itse. Jopa paikalliset eksyvät usein." Joten jos urheilumieltä ja seikkailuhenkeä löytää niin tämä on oikea paikka. Meillä tais pööpöilyennätys olla jotain 2 tuntia... Ja kannattaa vähän katsella mihin pokettiin sormensa työtää..niitä eläimiä voi olla joka paikassa. Miulla kävi yhdellä reitillä niin, että yksi poketti kävi sähisemään, joten aika nopeasti piti sormet kiskasta poikkeen. En jäänyt katsomaan, että oliko kyse käärmeesta, linnusta vai lepakosta mutta sen kohdan kiersin kyllä kaukaa. Arvailimme sitten jälkikäteen, että lepakko sen täytyi olla.

Niin ja se sade. Jostain syystä pilvet kiersivät aina Finale Liguren vaikka Lombardiassa oli ukkosta ja mutavyöryjä (siis siellä Arcossa minne piti mennä). Jos ajoi vaikka muutaman kymmenen kilometriä mihin päin tahansa niin siellä satoi. Jännä homma. Apinoilla kävi tuuri. Joten paikkaa voi suositella jos säät näyttävät muualla epävakaisilta.

Yhteenvetorastit:

- Coop (ehkä pahin rasti)

- poliisi pysäytti kerran

- autostradalla ajaminen

- 4:llä eri tavalla maksettu tietulli (ois jääny tämäkin jos oltas menty poismenomatkalla heti oikeaa reittiä) Oli hieman kuumat paikat kun 10 autoo on perässä ja yks jos toinenkin tööttää ja joku huutelee eikä ole mitään hajua mitä tehdä! No onneks Visa autto.

- 2 käärmettä bongattu polulla

- skorpioni

- näköyhteys vuohiin (varmistaja rupesi lauleskelemaan ihan omituisia, kiva oli just kruksissa pysyy pokkana, mut tuli kiire kyllä poikkeen kun uros kävi teroittamaan sarviaan puuhun:))
- kaikennäköisiä voltteja :)

- lähikaupasta ostettiin speckit loppuun (olivat kummissaan "500 g? Really?) No eivät myyneet niin paljoo..

- jäätelön syönti

- ym. :)

Loppuun vielä muutamia kuvia paikasta. Omalla kameralla ei ole hirveästi kiipeilykuvia, joten niitä pitää kavereilta kysellä.

Kohtapa nähdään taas kotikallioilla. Ja saatte ehkä tutustua uuteen kiipeilykerholaiseen, Kräpsyyn. Mutta siitä sitten myöhemmin :)

- Jussi

Humpsahdus

Pakolla ei tule kuin vain rumaa jälkeä. Sen sai taas eilen tuta, että ylpeys todellakin käy lankeamuksen edellä. Parhaat kiipeilykelit on käytettävä hyväkseen ja silloin ei aina muista kuunnella mitä kroppa tai mieli sanoo. Väsyneenä harvoin saa mitään aikaan ja kiipeilyssä se voi tarkoittaa sitä, että silloin käydään päivystyksen kautta ennen kuin pääsee kotia. Kantti lähti hieman lapasista ja siinä ei sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin tulla persiilleen alas pädille. Niska hieman retkahti, mutta ei onneksi pahempaa. Taas tosin sai kokea sen, että koiratkin tuntuu saavan parempaa kohtelua eläinlääkärillä kuin ihmiset Joensuun terveyskeskuksessa. Lääkäri melkein haukkui lyttyyn kun olin iljennyt tulla vastaanotolle, anteeksi pyydellen sai lähteä pois. Tämä on niin mitätön vamma.. että huolestu sitten jos tunto lähtee raajoista! Kiitos vaan. Jotain hyvää vastaanotolle jonottamisesta tosin oli: keksin nyt miten pääsen listalle, joka on tähän mennessä tuottanut vaikeuksia kantilla. Tai ainakin teoriassa suunnitelma on. En malta odottaa, että pääsisin Italian reissun ja länsirannikon boulderoinnin jälkeen sitä yrkkäämään. Toivottavasti ei vielä ole helteet..

Tässä kuvia viime viikon Jeron reissulta.

Sami Koponen tavoittelemassa listaa. Hauska yhden muuvin reitti. Konstikas alku tosin.

Sami voitti männä viikolla vaikeuskiipeilyn Suomen mestaruuden sarjassa 94-95. Saapi nähdä mitä kesällä tapahtuu: Ruukkuäheltäjä Heinävaarassa oli mennyt jo helposti ja kuka sitä reittiä on kokeillut, tietää nostaa hattua suoritukselle.


Jussi Rahomäki kiipee kuin näätä!








Kantilta, vai olisiko lempinimi tälle "Fievel"? Eilen kun sattui jännä yllätys reitin yläkahvoilla: siellä makasi kuollut hiiri!








Heel hook saatava tarkasti, muuten tulee lähtö.







Legenda, yksi Jeron klassikoista.











Ville Komu oli muuten käynyt Oivallukseen tekemässä toistonousun. Greidi on 7a.

Lumiapinan kuuma kylpy

Reittiin tutustuminen kannattaa tehdä aina varovasti.

Lupasin laittaa hieman kuvasaldoa Liperin seuraavasta projektista. En tiedä onko tälle istumalähtöä tehty ja onko kantin nimi vain Kantti mutta istumalähtöä on kiva yrittää saada aikaan, joten itselle se ainakin on vielä projekti. Seisomalähtö reitille on tehty ja greidi on jotain 6c vaikka siitäkin on eriäviä mielipiteitä olemassa. Mutta mitäpä kiipeily olisi ilman spekulaatioita. Topo kivestä on olemassa mutta ilmeisesti se on vielä jossain kateissa.

Mutta kunhan kelit ovat taas suotuisammat niin tätä mentävä taas yrittämään. Tuntuu tuskaiselta mutta kruksin läpi on vain yritettävä puskea. Tosin Jerossa on eräs nimeton reitti mielessä, jonka greidiä ei ole kait vielä vahvistettu..mutta hankala se on. Toivottavasti ennättää käydä molemmissa paikoissa.


Projekti Lumiapinan ensimmäinen muuvi. Pädi on melkein kohdallaan..











Tiukkaa vääntöä :)











Kruksi. Enää tarvitsee pitää kynsillä kiinni ja läppästä vasemmalla kädellä sloupille. Ja sitten jalka lähtöotteelle ja enää kantti kiivettävänä.. saa nähdä löytyykö tähän jotain järkevämpää beettaa sitten myöhemmin.

Oivallus f.a.

Innokkaat koppakuoriaiset tähystelemässä kiviä jälleen. Eräät kiipeilivät ilman kenkiä mutta se sitten on aivan eri tarina.. kuuleman mukaan voi saada flunssan jos kävelee ilman kenkiä metsässä lumihangessa. Mutta fakiirimaton päällä seisominen on siihen verrattuna vielä hölmömpää.. no hei, 50v. sitten ihmiset kävelivät metsässä ilman kenkiä ja se oli ihan normaalia. Nyt käydään kaupasta ostamassa fakiirimatto. Vähän perspektiiviä asioihin :)

No mutta, takaisin kiipeilyyn. Lauantaina 17.4.2010 oli ilmeisesti maan vetovoima hieman normaalia vähäisempää tai sitten planeetat olivat oikeissa kohdissa. Liperissä kummitteli eräs linja kolmen vuoden ajan mutta nyt se projekti oli aika saattaa päätökseen. Meillä tosin oli jo selitykset valmiina mikäli se jäisi vielä kiipeemättä: kivelle on satanut tuhkaa ja se on siksi liukkaampi.. tai aurinko nyt vain sattuu paistamaan liian kirkkaasti. Mutta onneksi selityksiä ei tarvittu. Oivallus sai ensinousunsa.

Kaikki kuvat on ottanut Henri Pesonen ja lupa kuvien julkaisuun on kysytty. Kuvaaja itse näkyy varpaineen yllä olevassa kuvassa.

Projekteilla on se paha tapa, että jossain vaiheessa (ainakin toivon mukaan) niille saadaan päätös. Sinänsä oli sääli kiivetä tämä reitti, koska luulen, että toiste en sitä enää kokeile. Sen verran siihen on aikaa uhrattu. Toisaalta se vapauttaa resurssit toisille reiteille ja uusille projekteille. Mutta tunne sen jälkeen kun reittiä on kolme vuotta työstänyt ja vihdoin tajuaa olevansa huipulla on, että tässäkö tämä? Että niin se vaan meni. Miten tähän pitäisi suhtautua? Olenko nyt eri ihminen? Tietysti alkuhämmennyksen jälkeen tulee väkisinkin hymy naamalle ja se tunne kantaa vielä useita päiviä. Joskus on miettinyt, että minkälaista olisi jos kiipeilyn jälkeinen olo säilyisi arjessakin? Ehkä se on parempi, että on asioita joiden pariin voi tuota oloa lähteä hakemaan, muutenhan se ei olisi enää erikoista. Hölmöläisten hommaahan tämä sinänsä on kun ajattelee: koitetaan kiivetä kiven päälle mahdollisimman hankalasti, sorminahat on verillä, sääret ruhjeilla ja parhaimmassa tapauksessa jopa kynsi repeää irti. Mutta silti en juuri parempaa tekemistä keksi. Omistautuminen hommaan on parhaimmillaan melkoista ja se asenne kantaa myös muille elämän osa-alueille.

Seuraavassa hieman kuvia reitiltä. Greidin pohtijoille, oma tunne on, että se voisi olla 7b kun vertaa seudun muihin reitteihin, miten kauan olen sitä työstänyt ja kuitenkin kiipesin jo tuon tason reittejä pari vuotta sitten ja tähän ei ollut silloin vielä mitään saumaa. Keli oli loistava ja se tuntui jopa helpolta. Kesäkuumalla voi sitten asiat olla toisin. Tosin Turun Flyygeliin verrattuna mantteli ei ole aivan ehkä yhtä paha, tosin käyn sitä toukokuussa toivottavasti kokeilemassa taas niin tiedän, olenko yhtään kehittynyt. Oivalluksen greidi voisi olla lähempänä 7a+, mutta toistonousijat sen voivat sitten 7a:ksi greidata :) Mutta hankala se on. Miten manttelin greidaat?

Oivalluksen ensimmäinen muuvi. The first move.








Mantteli.








Avainkrimpin tavoittelua. Hieman näkyy listassa mankkaa.
Searching for the key crimper.







Löytyi.
Got it.







Mantteli könytty ylös. Tällöin tajusin, että oikeasti olen tässä. Onneksi Ansa rauhoitteli alhaalla. Enää helppo släbipätkä kiivettävänä.
This time I realized that I am actually here! Now I just have to do about 3m slab climbing..easy part but the tree just behind makes you wanna not to fall..




Hiukka jänskätti.
Släbs are not my cup of tee :)










Se tarina tuli päätökseen ja uusi voi alkaa. Kiitos kavereille, oli juuri oikea päivä olla kiipeilemässä. Seuraava projekti voi alkaa, joka lähtee Oivalluksesta oikealle. Laitan siitä muutamia kuvia tulevien päivien aikan. Projektin nimi on "Lumiapinan kuuma kylpy". Ai niin, seuraavassa on reitin oikean käden kruksiote.

Projecto Liperi

Muuttolinnut sen ovat kertoneet: nyt on aika luoda ulkokuori uusiksi ja muuttaa muoto koppakuoriaiseksi. Pädi selkään ja metsään, ei siis kovin hukassa voi olla. En muista "urani" aikana vielä näin täydellisiä ulkokiipeilykelejä olleen. Noin 10 astetta lämmintä, vieno tuulenvire ja pilvetön taivas. Mitä siis terve heteromies viikonloppuisin keksisi kuin ottaa oma patja mukaan, mankkasäkki, harja siihen kylkeen ja suunnistaa metsään. Täydellistä.

Liperissä on kolmen vuoden ajan härnännyt projekti, joka on tuntunut aivan mahdottomalta mutta samalla niin mahdolliselta. Ensimmäiseksi paikaksi ei oikeastaan edes ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kokeilemaan "kulmareittiä, jossa on aivan sairas manttelointi". Vuosia mietimme, miten ihmeessä sen voi päästä, pitääkö käydä treenaamaan yhden käden punnerruksia vai mitä. Kuinkas ollakaan. Ansa oli mukana tuona lauantaina ja bongasi jonkin olemattoman kynsikrimpin muuten niin sileän kiven pinnassa. "Eikös tuosta saisi kiinni?" Ei näillä sormilla.. no ei sormilla mutta kynnet siihen upposi varsin hyvin. Se muodostuikin ratkaisuotteeksi.

En tiedä oliko kelin ansiota vai mikä mutta ensimmäistä kertaa ikinä näin jonkun mantteloivan sen ylös. Jussi Rahomäki pungersi varsin helpon näköisesti kiven päälle. Minä menin seuraavana. Jalat heilui taas missä sattui mutta onneksi kynnet pitivät, tällä kertaa. Arveltiin, että jos mantteli on 6b ja alku on 6b niin eikös reitin greidi silloin ole 6b? :) Kuka reittiä meneekään kokeilemaan niin voi varauta, että se "beats the crap out of you!" Melkoisen piesty olo on ollut kahden päivän jälkeen jolloin sitä on kokeillut: haljennut kynsi, sääri ruhjeilla ja veressä sekä polvessa komea mustelma. Ensinousu oli muutamasta hetkestä kiinni. Eikä tainnut Rahomäkikään selvitä aivan ilman kolhuja.. mutta mikä parasta, kulman vieressä on kantti, jonka istumalähtö on vielä komeampi ja vaikeampi kuin mantteli! Ja eilen Rahomäki kokeili poikkaria joka yhdistää koko kulman ja jatkuu ylös kanttia, jonka lopussa on "kevyt dyno". Aivan mahtavaa. Tuolla kivellä riittää vielä moneksi kertaa hupia vaikka se on vain yksi kivi. Ja puhumattakaan niistä suorien seinien kynsioteprojekteista.."tuosta pitää muuten päästä ylös", sanoo toinen. "Okei", kuuluu vastaus.

Thäks Ansa otteen bongauksesta sekä muille urheille kiipeilijöille. Projekti on vielä projekti mutta kun hetki on oikea... Seuraavassa hieman kuvasaldoa kolmen viimepäivän ajalta.

Projecto Liperi ei tunne armoa.









Jussi Rahomäki työstää alkua.






















Ensimmäinen ulkokiipeilykerta meni hyvin, vaikka sorminahat olivatkin lujilla.













Kiipeilyä Liperin peräkivellä maanantaina 12.4.2010.













Teemu Kärkkäinen tyyppaa kanttia. Jussi Rahomäki spottaa.

Tässä hieman esimakua, mitä kiipeily Pohjois-Karjalassa voi olla. Tavoitteena on lisätä Karelian Kiipeilijöiden sivuille osio, jossa olisi kuvin esitelty näiden seutujen kiipeilypaikkoja. Tämä antaisi myös kuvan uusille seuran jäsenille, ja miksi ei muillekin, siitä, millaisia paikkoja täällä on olemassa. Kaikki uudet jäsenet rohkeasti vain mukaan!

Nähdään kivillä!

Kylma porsas kotia

"Mika voi menna pieleen, menee pieleen."

Joku riivahenki on talla tavalla tainnut sanoa ja itselle se nyt ainakin piti paikkansa. Kylma, sade, kylma kosteus pistaa hermon lujille ja jotain on tehtava. Eilen onnistui kalliolla viela kylmettamaan itsensa niin, etta aamulla ei taas saanut sormia suoraksi ja kipu oli tuttua viime syksylta. Joten tiedossa olisi ei kiipeilya viikkoon muutenkin. Tulehtuneet sormen koukistajat. Olo myos hieman kuumeinen, joten ibumaxia on mennyt jo nelja kappaletta, jotta huomiseen jaksaa tsempata.

Tama kiittaa ja kuittaa, tulipahan tehtya. Ensi viikolle loistavia keleja toivoen!¡ (ainakin nyt ennustukset saisivat pitaa kutinsa :))

Suklaakakkua

Ei uutta Espanjan auringon alla. Kuulemma on sateisin kevat sitten 54 vuoteen eli jonkinlaista ennatysta on kunnia olla myos todistamassa. Ennatykset ovat rikottaviksi, joten 54 vuoden paasta ei kannata tulla kiipelemaan Espanjaan! :)

Tanaan oli perus shoppailupoopoilypaiva. Koitin loytaa erasta suurempaa markettia kaupungista ja ihan skillilla se sattu eteen. En tosin ollut ihan varma etta onko se se, mut kuusi kerrosta vakuutti asiasta. Ylhaalta loytyi myos suurenmoisia yllatyksia: ruokaa! Gluuteeniton vaihtoehto oli myos hyllyilla, kaikennakoista orgaanista tuotosta ja mika parasta, suklaakakkua. Ajattelin etta hei, jos ei paase kiipeemaan ni toiseksi paras vaihtoehto on iltateen kanssa nauttia pala kakkua. Hyvaa oli, sateen kohina himmeni edes hetkeksi ja olo alkaa tuntumaan jo melkein kotoisalta.

Eroski on jarjettoman kokoinen kauppakeskus aika lahella majapaikkaa. Hinnat ovat melkein siedettavia ja jotain tarjouksia saattoi jopa nakya. Pitaisiko siis kayda katsomassa uudet kengat vaikka.. Tama on muutenkin melkoisen luksuspaikka olla, koska kaytannossa kaikki turistinahtavyydet on muutaman minuutin kavelymatkan paassa ja keskustaan kavelee ehka 10=15 min. Joten mikapas tassa ollessa.

Blogipaivityksia tulee varmaan jatkossakin melkoisen tiuhaan. Ensi viikko naytti jo lupailevan parempaa kelia jolloin voisi suunnata vaikka pariksi viikoksi El Chorroon, mutta kaveri tuossa sanoi etta oli kuullut painvastaisia arvioita.. melkoinen oraakkeli tarvittaisiin nyt etta tietaisi minne menna. Nalle vissiin lahettelee 8c reitteja pohjoisessa, joten pitaisiko suunnata sinne..

Nimin. "¿Mika on liikaa?"

Kaahaa sataa!

Tommi Mçkinen varmaan. Mutta lahinna se tarkoittaa taalla sita etta vaan sataa. Kelissa ei ole suurta muutosta odotettavissa seuraavaan viikkoon. Ehka ensi viikon sunnuntaina saattaa olla aurinkoinen paiva. Se ei tietysti paljoa lohduta, kun kallio vuotaa kuitenkin muutaman paivan lapi jos aurinko ei porota taydella teholla. No tanaan se vahan ilmestyi ja katolla oli muutaman minuutin ajan mukava kahvista nautiskella.

Paivat on mennyt lahinna lukiessa ja nukkuessa. Ei hirveasti kiinnosta lahtea sateeseen tarpomaan, eilen tuli sitakin harrastettua. Turvamies katsoi hieman valppaammin kun menin marissa vaatteissa H ja M:lle. No ei mikaan ihme ollukaan, taisi kauppa olla vain naistenvaatteita taynna. Sunnuntaina oli nekin vahat kaupat kiinni joten turistipoopoilyks meni. Mitahan sita sitten tekee kun kirja on luettu?

Huomenna ilmeisesti saa ajaa jonnekin sisaseinalle. Sita voisi tehda kotonakin mutta onhan seina taas uusi. Tosin tieda keretaanko. Taalla edelleen ihmetyttaa se, miten johonkin yksinkertaiseen asiaan voidaan saada tuhraantumaan niin paljon aikaa. Esim. leffan aloittaminen. Juurikun luulee etta ok, play paalle ja eikun katsomaan niin ei. Yhtakkia tulee kaikkea muuta mita pitaakin tehda ja koota ja kasata. Sitten onkin mennyt tunti ja nyt on kaikki valmista. VIRHE. No joo, toisaalta sita haaraamista on hauska katsella ja se varmasti kuuluu siihen kokonaisvaltaiseen kokemukseen joka pelkalla suorittamisella jaa meilta usein huomaamatta. Katson muuten ranskankielista leffaa espanjalaisella tekstityksella.. juoni on janna mutta paaosan esittaja ei oikein vakuuta :)

Nimim. "Ilmoittakaa jos loydatte halpoja lentoja jonnekin missa ei sada!"

Viisinkertaisen maailmanmestarin siivellä!

Iloinen seuramatkalainen on taalla taas. Matka Helsingista Cordobaan ei kestanytkaan kuin about 12 tuntia, joten eilen oli illalla luvalla sanoen kanttu vei. Malagan lentokentalla onneksi bongasin kavereita, jotka olivat menossa rautatielle. "Remontin johdosta reitti on hieman muuttunut". No niin oli melko sokkelo. Juna Cordobaan olikin sitten helpompi loytaa. Kunnon yöunien jalkeen olikin mukava herata, sateeseen.

Satanut taalla on kuulemma jo kolmatta viikkoa ja ei viela nayttaisi parempaa olevan luvassa. No, nyt paikallistin suuren marketin jossa varmaan saa yhden paivan tuhrattua. Kaupunkina tama nayttaa olevan melkoisen viehattava, joten tekemista varmaan riittaa. Tietty kiipemaan oli tarkoitus tulla joten hieman tama kylma ja sade kalvaa.

Niin tuosta maailmanmesterista. Sattui Tommi Makinen olemaan samalla lomalennolla. Ei se hallakaan varmaan helppoa ole kun papparaiset kayvat muutaman napsun jalkeen jauhamaan rallista vaikka toinen haluaisi unohtaa edes toviksi ne asiat. Osansa kullakin.

Turvallisin kaupunkin tama varmaan on talla hetkella ikina, koska taalla on joidenkin ulkoministereiden konferenssi ja jokaisen kadun kulmassa tuntuu olevan poliisi. Ja muutamia juttuja on tasta kulttuurista selvinnyt jo ekoina paivina. Oppaassa sanottiin, etta Espanja kuuluu keskustelevaan kielikulttuuriin (tai jotain) eli hiljaisuus koetaan töykeäksi. Ei mikaan ihme etta taalla puhutaan koko ajan: kaikki se aika, minka taalla kayttaa minka tahansa odottamiseen, olisi tosi tylsaa muuten! Kun kaikki tuntuu aina kestavan, "maybe later, mañana".. miten vaan :). Suomalainen on helisemassa siina vaiheessa kun pitaisi pitaa keskustelua ylla.. et onko sit kulttuurisesti lottovoitto syntya Suomeen? Ainakin hiljaisuus ei ole paha asia, mutta tuoko puhelias tapa ihmisesta toisen puolen esille, tieda sita sitte. Ainakin koko ajan on skarpattava ja valilla suomalainen asenne saa vallan. No, ei taalla hirveasti ole viela oltukaan.

Tassa muutamia kuvia taman paivan touhuista


Tuli vierailtua myos Cordoban palolaitoksella.










Tuolla sijaitsee keivi.

Pallokoira... eiku palokoira. Palolaitoksella toissa siis.



Pallomiehet kiipeilee.

Niin ja pahoitten ään puuttumista.. nappaimistosta on vissiin Espanjan versiossa unohtunut kyseinen kirjain! (ei jaksa aina kikkailla noita pisteita) Rankka lukea, tiedan.

Terveisin nimim. "Miten nopeasti lumi voi sulaa"

Miksi ketun häntä on valkoinen?

Pieni kettu nimeltä Kemach

Kauan sitten, kun köydet olivat vielä hamppua ja kiipeilijät rautaa, eli pienessä laaksossa kettu nimeltä Kemach. Iloisesti heiluttaen punaista häntäänsä se juoksenteli pitkin poikin sen niin tutun vuoren juuren ympärillä. Kemach oli usein aamuisilla taaperruksillaan ihmetellyt, mitä nuo kummat oliot ovat jotka puuskuttavat ja pitävät ihmeellistä kilinää aivan sen pesäkolon lähellä. Jokin siinä kilinässä sai Kemachin mielen rauhattomaksi joka ilta. Se mietti, mistä tuo ihmeellinen kilinä voi syntyä ja mitä ihmettä sieltä sen niin tutun vuoren huipulta voi löytyä, jota se oli vain katsellut iltaisin kuun loisteessa. Joka ikinen päivä sinne oli menossa koko ajan vain enemmän ja enemmän ihmeellisiä otuksia.

Vuosien saatossa Kemach oli nähnyt monen tuollaista kilinää ja mölinää pitävän otuksen kapuavan sen niin tutulle vuoren huipulle. Eräänä iltana Kemach sai idean. Jos kerta kaikki muut menevät vuoren huipulle, miksi hänen pitäisi aina jäädä tähän tuttuun laaksoon. Miksei hänkin voisi mennä käymään siellä? Oliko siellä erilaista kuin täällä laaksossa? Sitten Kemach alkoi kuvittelemaan, miten kauniilta hänen oma rakas kotilaaksonsa voisi sieltä näyttää. Ja miten hurjan kauaksi sieltä voisikaan nähdä.

Eräänä iltana kotka nimeltä Hauho sattui istahtamaan suurelle kivelle Kemachin viereen. "Miltä laakso näyttää sinusta sieltä ylhäältä?", kysyi Kemach Hauholta. "Epämääräisesti", vastasi Hauho. "Kaikki on niin sumuista kun olen jo iäkäs ja niin monia laaksoja nähnyt. Mutta miksi sinä et ole vielä noilla silmilläsi käynyt katsomassa tuolta korkeuksista laaksoasi?" Kemach ei osannut siihen vastata. Siitä hetkestä jäi Kemachin karvaan kutina, jota ei raaputtamalla saanut pois.

"Taas ne kilkattaa ja mölisee ja nauravatkin", Kemach manaili. "Nyt kyllä katson, miten se tapahtuu, se tuonne ylös kipuaminen."

Kaikilla olioilla tuntui olevan valkoiset tassut, ja nenä ja milloin mikäkin osa siinä tuoksinnan ja mölinän keskellä. Kemach vilkaisi omia tassujaan ja totesi:" Ei näillä punaisilla töppösillä mitään kiivetä. Minunkin on saatava tuota valkoista. Juttua." Niin se hiipi lähemmäksi niitä niin kummallisia, mutta niin kiinnostavia otuksia ja huomasi purkin, jossa tuota valkoista juttua oli.

Se hiipi lähemmäksi, kyyristyi hyppäämään ja juuri silloin jokin otuksista huusi:"#¤##%/%!" Kemachan oli vain kettu, ei hän ymmärtänyt ihmisten kieltä. Mutta siinä tuoksinnassa se pääsi loikkimaan takaisin metsään ja karkuun niitä hirvityksiä. Tosiasiassa otukset yrittivät vain kutsua Kemachia luokseen ottaakseen hänestä kuvan, mutta mistä Kemach-polo olisi sitä arvannut. "Minulla on valkoiset tassut ja mitä kummaa, häntäni pää on myös valkoinen!" Sen jälkeen Kemach tiesi, että nyt hänkin voisi lähteä kohoamaan tuota vuorta pitkin ja näkisi kaiken sen mistä vain Hauholla oli muistot jäljellä. Kemach oli ohimennen huomaamattaan hypännyt valkoista pölyä sisältäneeseen säkkiin. Ja sen jälkeen vielä pullon päälle, josta roiskahti jotain valkoista, hyvin pahanmakuista vettä.

Kemach ei tiennytkään, että tuo valkoinen aine, jota myös pullosta oli sen tassuille ja hännälle lentänyt, olikin nestemmäistä mangnesiumia. Ketun turkki vain on niin hienojakoista karvaa, että nestemankka ei siitä lähde millään pois. Tämän vuoksi myös ketun hännänpää on valkoinen. Tuosta päivästä lähtien ketut ovat kiivenneet ties kuinka monen vuoren huipulle.

Ja voivat puhua siitä, miten kauniilta kotilaaksot näyttävät niin korkealta.